lauantai 30. kesäkuuta 2012

Gill Rapley & Tracey Murkett: Omin sormin suuhun

Kirja käsittelee vauvantahtista vierottamista lähinnä sormiruokailun avulla. Teoksen ohjeiden mukaan vauvalle annetaan maitoa tai korviketta, kunnes hän oppii istumaan ja pystyy itse aloittamaan syömisen opettelun. Jos vauva vaikuttaa nälkäiseltä ennen sormiruokailun aloittamisikää, annetaan lisää maitoa tai korviketta, ei siis soseita tai velliä.

Kirjassa suhtautuminen vauvaan ja syömiseen on myönteistä: vauvaa ei huijata tai pakoteta syömään, vaan hän saa tutustua kiinteään ruokaan omassa tahdissa. Vauvan kehitystä ja valmiuksia siirtyä kiinteään ravintoon käsitellään monipuolisesti. Huonona puolena on ehdottomuus: kirjan mukaan siinä esitetty toimintamalli sopii kaikille vauvoille, ja soseitten syöttäminen on yksinomaan pahasta. Oma ja lähipiirini kokemus on kuitenkin osoittanut, että vauvat kehittyvät eri tahdissa, ja joillakin ravinnontarve kasvaa nopeammin kuin motoriset kyvyt. Kiinteitten ruokien syöttäminen on siis joskus pakko aloittaa soseilla tai vellillä. Lisäksi mielestäni soseita on mahdollista syöttää vauvantahtisemmin kuin kirjassa annetaan ymmärtää. En myöskään jaa kirjoittajien uskoa mallioppimisen helppouteen pöytätapoja opetellessa.

Muutenkin olisin kaivannut hieman kriittisempää otetta ja mahdollisten ongelmatilanteiden laajempaa käsittelyä. Keskeinen ongelma vauvantahtisuuteen pyrkivissä opaskirjoissa on vauvan tarpeiden ylikorostaminen muun perheen kustannuksella. Vauva esimerkiksi todennäköisesti pärjää pelkällä äidinmaidolla hieman isompanakin, mutta ainakin suurehkon poikavauvan täysimetys kesäkuumalla voi olla äidille liian rasittavaa.

Kirjan puutteista huolimatta suosittelen sitä pikkuvauvojen vanhemmille ja lapsen hankkimista suunnitteleville, koska kirjasta saa hyviä ideoita siihen, miten kiinteiden ruokien syöttäminen kannattaa käytännössä aloittaa.

perjantai 29. kesäkuuta 2012

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kiven teos oli lapsena yksi lempikirjoistani, ja olen lukenut sen 4 - 5 kertaa. Suosikkini on edelleen Impivaara-osuus ja muutenkin kirjan alkupuoli. Veljesten kääntyminen kunnon miehiksi vaikutti tällä lukukerralla jokseenkin teennäiseltä ja epäuskottavalta ratkaisulta. Muuten kirja on kyllä ihan rautaa ja ihmettelenkin, että se useimmille tuntuu olevan pelkkää äikäntuntien pakkopullaa. Etenkin Simeonin saapasnahkatornivisio on niin pysäyttävä, että se kannattaa lukea vaikka pelkästään, ellei muuta kirjaa viitsi.

torstai 28. kesäkuuta 2012

Liisa Karvinen: Riisiä tiskin alta

Kirjassa esitellään Japanin kulttuuria tokiolaisten alueiden kautta. Kirjoittaja on valinnut paikkoja, jotka hänen mielestään liittyvät esimerkiksi työelämään tai ruokakulttuuriin, ja käsittelee erinäisten aasinsiltojen kautta koko Japanin tilannetta näiden tokiolaisalueiden yhteydessä. Ratkaisu ei ole täysin toimiva. Kartan puute vaikeuttaa huomattavasti maantieteellisen ulottuvuuden ymmärtämistä, ja koska paikat ja asiat eivät mitenkään saumattomasti liity yhteen, lopputulos on hieman sekava.

Takakannessa ja esipuheessa uhotaan, että kirja oikoo suomalaisten käsityksiä Japanista ja kertoo, pitävätkö totutut käsityksemme sittenkään paikkansa. Itse en ole mikään suuri Japanin tuntija, mutta kirjassa oli silti varsin vähän uutta tietoa. Kiinnostavinta oli mielestäni tieto buraku-vähemmistöstä, josta en ole koskaan aikaisemmin kuullut. Kyseessä on syrjitty sosiaalinen vähemmistö, etnisesti japanilaiset ja japanin kieltä puhuvat muinoin eläneiden teurastajien, nahkureiden ja suutareiden jälkeläiset.

Suosittelen kirjaa suomalaisille, jotka ovat aikeissa matkustaa Japaniin tai Japanista kiinnostuneille, joilla ei ole vielä kovin hyviä pohjatietoja. Populaari- ja nuorisokulttuuria kirjassa ei valitettavasti juurikaan esitellä, joten kohderyhmänä ehkä ovat hieman varttuneemmat Japanin ystävät.

keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Hilda Huntuvuori: Kokemäenmaan kuningas (1930)

Huntuvuoren historiallinen romaani on suorastaan postmoderni lukukokemus. Kirjassa ei ole oikein minkäänlaista juonta tai päähenkilöä. Kirjan parasta antia onkin kuvaus Kokemäen kansasta. Jokainen kokemäkisiä tunteva voi sisimmässään pohtia, vastaako kuvaus todellisuutta:

"Majesteetillinen on Kokemäenjoki polveillessaan halki rehevän laakson. [...] Ja laakson kansa, joka hamasta aikojen hämärästä on katsellut joen juhlallista vyöryntää kohti sinisiä ulapoita, on saanut siitä sielunsa uumeniin jotakin voimakasta ja mahtavaa. Sekin kulkee ylpeänä ja pelkäämättömänä tietään työntäen luotaan kaiken vähäpätöisen. Jo kehdossa keinuessaan se näkee suuria unia. – Oliko siis ihme, jos muu maailma katseli kunnioittaen Kokemäen maata ja vainolainen vavahti, kun tämä seudun miehet tarttuivat tapparaan."

tiistai 26. kesäkuuta 2012

Lise Myhre: Nemi – Toiselta planeetalta ja Nemi – Piikikäs prinsessa

Nemi on yksi parhaista strippisarjakuvista: hyvin piirretty, hauska ja kantaaottava. Jostakin syystä kyseiset albumit eivät kuitenkaan tuntuneet yhtä hyviltä kuin sarjakuva aiemmin: osa vitseistä ei auennut ja osa ei tuntunut hauskoilta. Kyse tuskin on sarjakuvan huononemisesta, vaan oman elämäntilanteeni muuttumisesta. Omituisena yksityiskohtana voi mainita, että kummassakaan albumissa ei mainita tekijän nimeä, sen sijaan kustantajan nimi mainitaan useaan otteeseen.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Mark Millar & Bryan Hitch: Ylivertaiset

Supersankarisarjakuvien erilaiset uudelleentulkinnat ja -käynnistykset ovat olleet muotia jo pitkään. Ylivertaiset-sarjakuvassa uudistus kohdistuu Marvel-kustantamon 60-luvulla aloittamaan Kostajat-supersankarijoukkoon. Ylivertaisiin kuuluvat muun muassa Thor, Rautamies, Ampiainen ja Kapteeni Amerikka.

Uudelleentulkintojen ongelma omasta näkökulmastani on se, että olen harvemmin lukenut niitä alkuperäissarjakuvia, joihin uudet tulkinnat perustuvat. Osa Ylivertaisten hahmoista toki on tuttuja – jos ei muuten, niin elokuvista – mutta koko sakki yhdessä vaikuttaa hieman hölmöltä. Mitä pohjoismainen ukkosenjumala tekee yhdessä toisen maailmansodan aikaisen supersotilaan kanssa? Eivätkö kutistuminen ja kasvaminen ole vähän pöljiä supervoimia? Miksi se yksi nainen hilluu jatkuvasti alasti? Vanhalle Kostajien fanille nämä tuskin ovat ongelmia, minulle sen sijaan kyllä.

Myös sarjakuvassa esitelty teknologia ihmehaarniskoineen, pommeineen ja – pidätelkää hengitystänne – lentävine lentotukialuksineen vaikuttaa, no, siltä kuin se olisi keksitty 60-luvulla. Ideoiden päivittäminen nykyaikaan ei ole oikein onnistunut, eikä lopputulos ole nykyaikainen eikä retro.

Sarjakuvassa on toki hyviäkin puolia. Hulk on virkistävän äärimmäinen, ja tapa hankkiutua eroon muodonmuuttaja-pääpahiksesta suorastaan mielikuvituksellinen. Myös Thor on hahmona kiinnostava.

Sarjakuvan kohderyhmää varmaankin ovat ne ihmiset, jotka ovat lukeneet Kostajia lapsena ja sittemmin kasvaneet aikuisiksi. Lapsille sarjakuva on aivan liian väkivaltainen, ja muille aikuisille juoni on liian päätön. Mikäli satut olemaan Kostajat-sarjakuvan vanha ystävä, voinen suositella Ylivertaisia – muiden ei ehkä kannata vaivautua muuten kuin kansatieteellisestä mielenkiinnosta.

sunnuntai 24. kesäkuuta 2012

Robert E. Howard: Yön kuninkaat

Markku Sadelehdon toimittamaan kokoelmaan on kerätty sellaisia Howardin tarinoita, joiden päähenkilö ei ole Conan. Tarinoissa seikkailevat muun muassa Valusian kuningas Kall (alun perin Kull), piktikuningas Bran Mak Morn, irlantilaiset Cormac ja Turlogh sekä 1600-luvun puritaani Solomon Kane.

Pulp-kirjallisuutta ei tietenkään pitäisi arvostella normaaleilla kriteereillä, mutta kokoelma on niin hölmö, ettei sitä oikein voi hyvänäkään pitää. Kaikki päähenkilöt tuppaavat olemaan pantterin, tiikerin tai suden kaltaisia supermiehiä, joita kuvataan lähes samoin sanankääntein. Afrikkalaisia kuvataan niin törkeällä tavalla, ettei sitä kehtaa tähän edes kirjoittaa. Naiset ovat enimmäkseen surkeita uikuttajia. Lisäksi tekstissä on sellaisia suoraan sanottuna outoja paradoksikäsitteitä kuin ”jättiläiskääpiö” ja ”tummankalvakka”, joiden sisältö ei oikein aukea.

Hölmöyden kruunaa Sadelehdon tajunnanvirtamainen esipuhe, jossa toimittaja pyrkii rakentamaan jonkinlaista kirjailijamyyttiä, sekä Peter Mustosen anatomisesti epäkorrekti ja muutenkin huono kansikuva. Kiinnostavaa tarinoissa ovat Lovecraft-vaikutteet, mutta pelkästään niiden takia kokoelmaa ei ehkä kannata ruveta lukemaan. Howardista kiinnostuneille aloittelijoille suosittelenkin mieluummin Conan-tarinoita, esimerkiksi kokoelmaa Conan taistelija.

Katsokaa nyt itse.

lauantai 23. kesäkuuta 2012

Joe Abercrombie: The Heroes

Kirja on suoraa jatkoa Abercrombien aikaisemmalle tuotannolle, The First Law -trilogialle sekä itsenäiselle romaanille Best Served Cold. Toisin kuin Abercrombien aiemmat kirjat, The Heroes kertoo yhdestä ainoasta taistelusta, jota tosin käsitellään hyvin monesta eri näkökulmasta. Tyyli muistuttaa enemmän sotahistoriallista kirjallisuutta kuin tavanomaista fantasiaromaania, mieleen tulee muun muassa Peter Englund. Poikkeuksellisesti kaikkien keskeisten hahmojen kohtalo ei ole ihan niin karmaiseva kuin miehen aiemmassa tuotannossa, vaan osalla näyttää olevan kohtuullisen onnellinen loppu.

Abercrombien vahvuuksia tässä romaanissa on henkilöhahmojen uskottava kehitys. Heikkouksina voi pitää suurta henkilömäärää, juonen yksinkertaisuutta ja huumorin suhteellista vähyyttä. Suosittelen lämpimästi, mutta koska kirjat ovat suoraa jatkoa toisilleen, aikaisemmin ilmestyneet kannattaa lukea ensin.

perjantai 22. kesäkuuta 2012

Blacksad & Transmetropolitan

Díaz Canales & Guardino: Blacksad, osat 1 - 3

Sarjakuvan vahvuus on visuaalisessa ilmeessä, ei niinkään juonessa – tosin juonenkin kuljetus paranee kolmannessa osassa. Taiteessa eniten häiritsee antropomorfististen eläinhahmojen piirtäjien helmasynti, eli siinä missä muut hahmot ovat selvästi eläimiä, seksikkäät naiset näyttävätkin ihmisiltä. Vai keksiikö joku, mikä eläin Punaisen sielun Alman pitäisi olla?

Warren Ellis: Transmetropolitan, osat 1 - 10

En nyt menisi sanomaan, että tämä on parasta sarjakuvaa mitä olen lukenut, mutta lähelle mennään. Transmetropolitanissa on monitahoinen päähenkilö ja loppuratkaisua myöten kasassa pysyvä juoni. Sarjakuva on yhteiskunnallisesti kantaaottava ja ihan siedettävästi piirretty. Huonona puolena on mielestäni hiukan liian graafinen väkivalta. Suosittelen lämpimästi täysi-ikäisille lukijoille.

torstai 21. kesäkuuta 2012

Kirja on kuollut, vai onko?


Painetun kirjan kuolemasta on puhuttu jo monta vuotta. Monien mielestä tulevaisuus kuuluu sähköiselle kirjalle, jota luetaan joko erilliseltä lukulaitteelta, tietokoneelta tai muulta laitteelta. Painetuista kirjoista tuntuvat intoilevan enää menneisyyteen katsovat romantikot, joille kirja esineenä muistuttaa lapsuuden lukukokemuksista ja kirjahyllyn muodossa helposti esiteltävästä sivistyksestä.

Olen työn puolesta tutustunut joihinkin lukulaitteisiin, ja niissä on kiistatta hyviä puolia. Laitteet ovat pieniä ja kevyitä, ja niihin mahtuu paljon tekstiä. Tekstin kokoa voi pienentää ja suurentaa. Viime kuukausina olen kuitenkin lukenut paljon ja nimenomaan olosuhteissa, joissa lukulaitteen tai tietokoneen käyttö olisi mahdotonta: ensin sairaalassa, jossa lukittuja säilytystiloja oli rajallisesti, ja sitten kotona sellaisen perheenjäsenen kanssa, joka tutkii tavaroita ravistamalla niitä ja viemällä ne suuhunsa. Näissä olosuhteissa pokkarit ovat osoittautuneet toimivimmaksi ratkaisuksi. Ne ovat pieniä ja kevyitä (jopa kevyempiä kuin lukulaitteet), niitä pitelee helposti yhdellä kädellä, ja jos perheenjäsen hieman rypistelee pokkaria, se ei ole mikään katastrofi.
Niitä saa nykyään pinkkeinäkin! (Kuva: elibris.fi)
Ja on siinä se hintakysymyskin: pokkareita saa antikvariaatista jopa eurolla, kun taas lukulaitteiden hinnat näyttävät alkavan suunnilleen satasesta. Lisäksi pokkarit saa yleensä helposti kierrätettyä, kun taas elektroniikkalaitteen kierrätys taitaa nykyaikana tarkoittaa lähinnä sen romuttamista.

Välillä sähköisen kirjan paremmuutta perustellaan ekologisuudella. Kirjojen painamiseen menee paperia ja kuljettamiseen polttoainetta. Sähköinen kirja taas on lähes aineeton. Elektroniikkalaitteen valmistamiseen kuitenkin tarvitaan metalleja ja muovia, joiden tuottaminen rasittanee ympäristöä enemmän kuin paperin. Varsinkin jalometallit lisäksi tuotetaan usein epäeettisissä olosuhteissa kolmannen maailman maissa. Ympäristöasiat vaikuttavat laitteisiin toisellakin tavalla: olen kuullut (joskaan en itse kokeillut), että niiden akut voivat tyhjentyä itsestään kovilla pakkasilla, mitä painetulle kirjalle ei tietenkään tapahdu.

Lisäksi painetun kirjan, varsinkin helposti käsiteltävän pokkarin, käyttöliittymä on mielestäni ylivertainen verrattuna lukulaitteisiin. Kirjaa on nopea selata, sitä pystyy alleviivaamaan helposti (jos kehtaa), kirjanmerkkien käyttö ei vaadi opettelua, ja itse ainakin löydän lukemani asiat kirjasta sen perusteella, missä kohdassa kirjaa kolmiulotteisena esineenä ne ovat sattuneet olemaan. Nämä tietysti ovat makuasioita, ja jos olisin käyttänyt lukulaitetta lapsesta asti, olisin varmaankin eri mieltä.


...mutta niin saa näitäkin! (Kuva: akateeminen.com)

Kumpi siis on mielestäni parempi, painettu vai sähköinen kirja? Itse pidän parempana painettua kirjaa, koska se mielestäni on käyttökelpoisempi. Joissakin olosuhteissa, esimerkiksi matkoilla tai opiskellessa, lukulaite voisi olla toimivampi ratkaisu. Silloinkin kyllä ehkä hankkisin saman tien laitteen, jolla voi käyttää nettiä ja soittaa puheluita – pelkät lukulaitteet ilman näitä ominaisuuksia tuntuvat minusta jotenkin turhilta.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Gods & Gårdar

Ruotsalaisia linnoja ja kartanoita esittelevä aikakauslehti on hävyttömän yläluokkainen, eikä yritäkään olla mitään muuta. Tässä lehdessä ruotsalaiset eivät puhuttele toisiaan sanalla du vaan Ni, ja sana folk esiintyy korkeintaan mainoksissa. Haastateltujen nimet ovat tyyliä Iacobaeus ja Hamilton – joku Mattson voi vilahtaa työmiehen roolissa. Seitsemän vierashuoneen asunnot ovat enemmän sääntö kuin poikkeus, ja koko julkaisua leimaa sellainen omahyväinen muikeus, etten ole törmännyt vastaavaan missään muualla. Tästä lehdestä kannattaa lukaista myös myynti-ilmoitukset, joissa kaupitellaan toinen toistaan päheämpiä herraskartanoita. Jos tiedät jonkin vielä överimmän sisustuslehden, vinkkaa kommenttiboksissa, sillä tutustun siihen mielelläni!

Nettisivut: http://godsochgardar.se/

tiistai 19. kesäkuuta 2012

Mika Waltari: Komisario Palmun erehdys

Kirjan alku muistutti tyyliltään huolestuttavasti Waltarin historiallista tuotantoa, mutta kerronta muuttui onneksi vetäväksi muutamassa sivussa. Teos on suomalaiseksi dekkariksi ihan ok, ja siinä on mukavaa ajankuvaa. Pidän kuitenkin enemmän Komisario Palmu -elokuvista, jotka ovatkin aivan loistavia.

Fantastisia kertomuksia

Fantastisia kertomuksia, antologia, toimittaneet Sulamit ja Erkki Reenpää (Otava 1969)

Kirja vaikutti takakannen perusteella lupaavalta: vanhoja kauhu- ja kummitustarinoita, kirjoittajina mm. Poe ja Derleth. Tarinat kuitenkin osoittautuivat toinen toistaan tökerömmiksi. Pidin kahdesta tarinasta, H. H. Munron Avoimesta ovesta, joka oli virkistävän erilainen, sekä Honoré de Balzacin Elämänvedestä, jonka loppu on absurdin humoristinen. Aivan kuin kirjailija olisi joutunut umpikujaan ja päättänyt lyödä koko homman läskiksi. Inhokkitarinaa on vaikea valita, koska suurin osa tarinoista oli niin huonoja. Montagu Rhodes Jamesin Kreivi Magnus oli jopa niin huono, että sitä voi pitää viihdyttävänä. Tarinassa epäkuollut, ”ilmiömäisen ruma” Magnus de la Gardie piinaa paikallisia talonpoikia ja paikalle osunutta engelsmannia tavalla, josta voi nauttia camp-henkeen. Suosittelen antologiaa ainoastaan kauhukirjallisuuden ja weird fictionin todellisille ystäville.