lauantai 31. elokuuta 2013

Aluevaltaus iskelmäsanoittajana

Koska olen kaikessa muussakin niin hyvä, päätin kokeilla siipiäni iskelmäsanoittamisen alalla. Tässä on ensimmäinen sarjasta epäilemättä loistavia suurteoksia.

Yksinäinen porsas


Taivas itkee synkkää vettä päälle sukutilan tän
Isä ryyppäs tukiaiset, sitten hirteen meni hän
Siilo sortui, navetasta pelkkä tukiranka on
Vaimo lähti, kohtaloni lienee yhtä onneton

Nyt mua yksinäinen porsas tuolla vartoo
Oottaa pientareella pellon jäätyneen
Kaikkeni mä yritin, mut silti routa porsaan vei
Miks eloss' ihmisen käy näin, sitä ymmärtää voi ei

Ehkä vielä joskus kukkii ruusut onnen, ilonkin
Toisess' elämässä navettakin nousee ehommin
Isän ehkä vielä tapaan, raitis silloin on jo hän
Kädet ristin, Jeesukselta pyydän uuden elämän

Mut vain yksinäinen porsas mua vartoo
Oottaa pientareella pellon jäätyneen
Kaikkeni mä yritin, mut silti routa porsaan vei
Miks eloss' ihmisen käy näin, sitä ymmärtää voi ei

Päättyäkö täytyy eloni, oi Herra, armahda!
Minä kärsin niin kuin Kristus, päästä minut pahasta!
Turhaan kaikuu rukoukseni, Jumalani vaikenee
Kun solmin köyttä pihakoivuun, Pohjantähti hymyilee

Vielä yksinäinen porsas mua vartoo
Oottaa pientareella pellon jäätyneen
Kaikkeni mä yritin, mut silti routa porsaan vei
Miks eloss' ihmisen käy näin, sitä ymmärtää voi ei

tiistai 27. elokuuta 2013

Jean Graton: Mic Vaillant

Kilpa-autoilun maailmaan sijoittuvia Mic Vaillant -albumeja on ulkomaankielellä ilmestynyt kymmeniä, mutta suomeksi vain kolme: Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat. Zoom-lehdessä Vaillant-tarinoita on ilmestynyt muutenkin, mikä aiheuttaa sen, ettei albumitrilogia muodosta oikein loogista kokonaisuutta. Tarina alkaa keskeltä, hahmoja ei kunnolla esitellä, ja albumien välistäkin puuttuu materiaalia.

Suomenkielisten Vaillant-albumien ehdottomasti hervottominta antia on Vaillant-tallin nemesis ja tarinoiden pääroisto herra Leader. Tutustumme Leaderiin Le Mansin kummitus -albumissa, jossa hän järjestää yölliset treffit kilpa-ajaja Vaillantin kanssa, ilmestyy paikalle kummitukseksi naamioituneena ja horisee aikeistaan nöyryyttää länsimaita kilpa-autoilun saralla. Myöhemmin Leader harrastaa psykologista sodankäyntiä heilumalla kummitusasussa radan varrella aina kun Mic Vaillant on ajovuorossa.
Albumissa Moottorit kylvävät kuolemaa saamme lisätietoja herra Leaderista. Paljastuu, että siviilissä - silloin, kun ei hortoile kummitusasussa - hän pukeutuu valkoiseen miesten pukuun, punaisella vuorattuun viittaan ja käätyihin. Luonnollisesti hänellä on myös pukinparta ja pitkä imuke. Eikä siinä vielä kaikki! Leader on rakentanut autiomaahan salaisen maanalaisen tukikohdan, jossa Leader-tallin autot valmistetaan ja testataan. Tukikohdasta löytyy jopa osittain maanalainen kilparata, jolla autoja voidaan koeajaa.
Leaderin hahmoa ja paria toimintakohtausta lukuunottamatta sarjakuva onkin sitten melko tylsä. Tekijän kiinnostus ja jopa rakkaus kilpa-autoilua kohtaan ilmenee lukemattomina nörttimäisinä, teknisinä selostuksina. Kilpailujen käsittely ei ole erityisen dramaattista.
Tekijän aito kiinnostus kilpa-autoihin sekä ajoittaiset camp-hetket tekevät sarjakuvasta mielestäni yllättävänkin luettavan, vaikka albumit melko hölmöjä ovatkin. Ihan normaaleille ihmisille en kuitenkaan tätäkään 70-luvun sarjakuvaa ehkä uskalla suositella.

Kuvat albumeista Le Mansin kummitus, Moottorit kylvävät kuolemaa sekä Hurjat.

Korjaus: Vaillant-albumeja näkyy itse asiassa suomeksi ilmestyneen kuusi, joista loput kolme 90-luvulla.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

Glooriaa, tai sitten ei

Olen viime aikoina törmännyt useassa yhteydessä väitteeseen, että muun muassa naistenlehdet tarjoilevat lukijoilleen vääränlaista naiskuvaa aiheuttaen vääristymiä esimerkiksi lukijoidensa kehokäsityksissä. Päätin tutkia asiaa empiirisesti ja otin käsittelyyn elokuun Glorian. Tavoitteenani oli kirjoittaa tieteellisiin menetelmiin perustuva tiukka feministinen analyysi lehden sisällöstä.

Valitettavasti rouva Pussinäätä ja tieteelliset menetelmät (saati tiukat analyysit) eivät nykyään oikein eksistoi samalla värähtelytaajuudella. Lehtikin oli niin hölmö, ettei siitä keksi järkevää sanottavaa. Muutin siis suunniltelmiani ja tarjoilen teille kuvallisen Pussinäätä-reportaasin aiheesta naistenlehti tänään.
Aloittakaamme kannesta. Kuvassa on oudon 2-ulotteiselta vaikuttava naishenkilö. Asiantuntemukseni ei riitä arvioimaan, onko efektin taustalla mallin ammattitaito vai kuvankäsittelijän ammattitaidottomuus.
Sisäsivuilta löytyy mainoksia. En ole ihan varma, mitä mainoksen "kallisarvoinen öljy" oikein on. Mallin hiuksiin mahtuisi pesimään pari oravaa.
Tätä mainosta jouduin syynäämään tarkkaan selvittääkseni, onko kuvassa sama malli monistettuna vai useita eri malleja. Korvien ja hiusrajojen perusteella väittäisin, että useita.
Tämä kuva ei ole mainoksesta, vaan muotijutusta, jonka mukaan "Villan, tweedin ja nahan kaltaiset lämpimät materiaalit puetaan nyt kantrihenkeen. Jakkupuku saa haastajan puserosta ja hameesta." Ookoo. Ehkä kuitenkaan kuvan asu ei haasta jakkupukua ainakaan useimmilla työpaikoilla.
Meikkijuttu oli lehden oudointa antia. Jos silmämeikin kuuluu näyttää tältä, on ehkä hyvä, etten käytä sitä.
Matkailujutussa kerrotaan, että jossain pääsee maksua vastaan piehtaroimaan heinäkasassa. Hienoa. Rahat pois pöljiltä.
Autojutut ovat kaikissa lehdissä ihan kummallisia, mutta ihanko oikeasti joku ajelee pienemmällä vaihteella pelkästään nauttiakseen "auton soinnista"? Toimittaja ei varmaan itse maksa bensojaan.

Lehden luettuani jäin ihmettelemään, että ottaakohan joku nainen oikeasti vaikutteita tällaisista julkaisuista, pöyhii tukkaansa ja ryntää heinäkasaan piehtaroimaan. Siinä olisikin sosiologisen tutkimuksen paikka.

perjantai 23. elokuuta 2013

Hermann ja Greg: Bernard Prince

Jatkan B:llä alkavien 70-luvun toimintasarjakuvien esittelyä käsittelemällä tänään Bernard Princeä.
Bernard Princeä on tietääkseni joskus julkaistu Mustanaamiossa jatkosarjakuvana. Pari omaakin, pitempää albumia on ilmestynyt suomeksi. Princen hahmoa ei albumeissa varsinaisesti esitellä, mutta jonkinlainen laivan kapteeni hän näyttäisi olevan. Seikkailut tapahtuvat kuitenkin maissa erilaisten turmeltuneiden paikallisviranomaisten ja liikemiesten parissa.
Bernard Prince muistuttaa muita aikakautensa toimintasankareita jopa siinä määrin, että hänen hiuksensa ovat aivan valkoiset, kuten myös Bruno Brazililla. Lisäksi Princen kaveri, punapartainen merimies, näyttää aika paljon eräältä Blueberry-sarjakuvien hahmolta - jotka molemmat taas ovat yhtä viinaan meneviä kuin Bob Morane-tarinoiden punatukkainen Bill Ballantine.

Bernard Prince taitaa olla niitä sarjakuvia, joita halunnevat lukea ainoastaan poikavuosiaan nostalgisina muistelevat keski-ikäiset.

Kuvat albumeista Rämeitten hurjapäät, Myrskyä Coronadossa sekä alin kuva Blueberry-albumista Kohtalokas kaivos.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Louis Albert ja William Vance: Bruno Brazil

Joskus 70-luvulla ilmestyneen Bruno Brazil -sarjakuvan päähenkilö, "salaisten agenttien kuningas", seikkailee iskuryhmänsä kera milloin viidakoissa, milloin Kaliforniassa mafiaa vastustamassa. Albumien juonikuviot ovat varsin hölmöjä, tosin täytyy myöntää, että Ruumisregatan ihmissalakuljettajien pirullinen juoni kätkeä heroiinia ampumiensa asiakkaiden ruumiisiin teki vaikutuksen.
Sarjakuvan graafinen ilme on huolimaton ja suttuinen. Teksteissä on runsaasti kirjoitusvirheitä ja suorastaan vääriä sanavalintoja.
70-luvun toimintahömppäsarjakuvista kiinnostuneille suosittelen mieluummin Bob Moranea, joka sammakkoihmisineen, kadonneine mantereineen ja huumehörhöilyineen on paljon kreisimpää shittiä.

Kuvat albumeista Kuolemankaruselli Sacramentossa, Harhautusten harhautus ja Ruumisregatta.

maanantai 19. elokuuta 2013

Henri Vernes ja William Vance: Bob Morane

Sain hiljattain lukijapalautetta, jossa toivottiin lisää sarjakuva-arvosteluja. Oli siis aika tarttua erääseen kotikirjastomme helmeen, Bob Moraneen.
Näissä 70-luvun jännitystarinoissa seikkaillaan eksoottisissa paikoissa ja outojen tapahtumien äärellä. Päähenkilöt ovat komentaja Bob Morane (mitä hän tarkalleen ottaen komentaa, ei kerrota) sekä hänen kaverinsa ja apurinsa, viskiin menevä punatukkainen skotti Bill Ballantine.
Kumppanukset joutuvat mitä kummallisimpiin tilanteisiin, joihin toisinaan löytyy puolivillainen tieteellinen selitys - esimerkkinä "kuolematon" nainen, joka onkin kolme täsmälleen samannäköistä naista, jotka yksi kerrallaan kernaasti tekevät itsemurhan.
Myös huumeet ja hallusinaatiot ovat tärkeässä roolissa. Jokseenkin joka albumissa päähenkilöt huumataan ainakin kerran.
Taiteesta vastaa William Vance, jonka tyyli muistuttaa välillä häkellyttävästi Judge Dreddistä tuttua Mike McMahonia.
Bob Morane seikkailee myös sarjakuvia aiemmin ilmestyneissä kirjoissa. Niitä en sentään ole lukenut.
Kuvat albumeista Samurain silmä, Sammakoiden linna sekä Hirmuliskojen temppeli.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Candace Bushnell: Sinkkuelämää

Sinkkuelämää-kirja koostuu Candace Bushnellin kolumneista, jotka käsittelevät Manhattanilla asuvien pääasiassa yli kolmekymppisten irtosuhteita harrastavien bilehileiden elämää joskus 90-luvulla. TV-sarjaan verrattuna ote on karumpi, jopa katkera, ja henkilöt vaikuttavat vielä pinnallisemmilta ja paljon ikävämmiltä. 

Kirjassa kuvattu elämäntapa tuntuu niin vieraalta, että minun on vaikea kommentoida sitä. Kukaan kirjan henkilöistä ei vaikuta mielestäni tutustumisen arvoiselta tai edes marginaalisesti kiinnostavalta. Henkilöiden tunne-elämä tuo mieleen lähinnä stereotyyppiset yläastebimbot, mikä on vähän säälittävää, kun kyseessä kuitenkin ovat aikuiset.

Eniten pidin luvusta, jossa käsitellään lasten saamista. Vaikka sekään ei mielestäni ollut mitään kovin tiukkaa analyysia, se sai minut kuitenkin naurahtamaan pari kertaa.

Kirja on varsin erilainen kuin TV-sarja, ja sarjan fanit tuskin innostuvat kirjasta. En kyllä oikein keksi ketään muutakaan, joka voisi innostua.

keskiviikko 14. elokuuta 2013

Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Huxleyn klassikkoteos jättää jälkeensä ristitiitaisia tunteita. Toisaalta teoksen yhteiskuntakuvaus on yllättävän kaukonäköistä ja osuvaa lisääntyneine luokkaeroineen, kulutuspakkoineen ja joka paikasta tuutattavine halpahintaisine viihteineen, puhumattakaan päihteiden viihdekäytöstä. Toisaalta Huxleyn visio teknisestä kehityksestä on aivan pielessä: ei tietokoneita, ei kännyköitä, ei ydinvoimaa.

Lisäksi kirjana, juonellisesti, Uljas uusi maailma on yllättävän huono. Päähenkilöt ovat itsekeskeisiä, pinnallisia ja mitättömiä (tämä lienee tarkoituskin, mutta lukemista se ei helpota). Juonessa on vain vähän todellisia jännitteitä, ja lopun rytmitys ei mielestäni oikein toimi. Ellei kirjassa olisi todella pysäyttävää yhteiskuntavisiota, se tuskin olisi saavuttanut klassikkostatusta.

Suosittelen kyllä kirjan lukemista kaikille poliittisesta ja yhteiskunnallisesta kehityksestä kiinnostuneille ja etenkin kulutuskulttuurin vastustajille, mutta totean, että kirjan varsinainen sisältö irtoaa jo sen ensimmäisestä puolikkaasta. Loppu on mielestäni hiukan väsynyttä filosofian pyörittelyä.

tiistai 13. elokuuta 2013

A. J. Jacobs: Raamatullinen vuosi

Manhattanilla asuva liberaali agnostikkojuutalainen aloittaa vuoden kestävän hengellisen matkan yrittämällä noudattaa Raamattua kirjaimellisesti. Monet Raamatun käskyistä osoittautuvat epäselviksi, ristiriitaisiksi tai kummallisiksi. Hieman yllättäen outo lähestymistapa uskontoon saa Jacobsin kuitenkin löytämään elämäänsä hengellisyyttä, ja vuoden lopussa hänellä on jonkinlainen uskonnollinen vakaumus.

Jacobs käyttää suurimman osan vuotta Vanhan testamentin noudattamiseen ja keskittyy viimeiset kuukaudet Uuteen testamenttiin. Kuten kirjoittaja itsekin toteaa, kristinusko on hänelle pääosin vierasta, ja niinpä kirjan loppuosa onkin vähemmän vakuuttava kuin alkuosa. Jacobs ei viimeisissä luvuissa käsittele niinkään Uuden testamentin tekstiä kuin sekoilee epämääräisesti Vanhan testamentin ja fundamentalistikristittyjen parissa, mikä näin maltillisen luterilaisen (meidätkin sentään mainitaan) näkökulmasta on outoa.

Kirjassa kiehtoo Jacobsin hengellisen etsinnän vilpittömyyden sekä keinojen omituisuuden välinen ristiriita. Kirja on hyvin avoin, rehellinen ja inhimillinen, ja tuo esille myös kirjoittajan luonteen huonot puolet. Ehkä kiehtovin oivallus kirjassa on se, ettei Raamatun kirjaimellinen noudattaminen ole välttämättä uskonnollisessa mielessä hyvä asia, vaan sekin voi olla eräänlaista epäjumalanpalvontaa - keskittymistä sanoihin varsinaisen sisällön sijaan.

Suosittelen Jacobsin kirjaa uskonnosta kiinnostuneille, joista perinteisempi hartauskirjallsuus tuntuu vieraalta.

maanantai 12. elokuuta 2013

Parempia pukeutumisoppaita

Edellisessä kirja-arvostelussa annoin huutia Style-nimiselle pukeutumisoppaalle. Millainen sitten on bloggarin mielestä hyvä pukeutumisopas, kysytte ehkä. Esittelen tässä kolme suosikkiani, jotka olen poiminut pukeutumis- ja kauneudenhoito-oppaiden kokoelmastani. Valitettavasti on todettava, etteivät nämäkään oppaat ole täydellisiä, vaan melkein oppaassa kuin oppaassa on kummallisia neuvoja eri ruumiinosien "peittämiseen" tai "salaamiseen" - ikään kuin olisi mahdotonta, että nainen voi haluta korostaa esimerkiksi hillittömän suuria rintoja tai kapeaa lantiota.

Irma Andersin: Hyvin pukeutuva nainen (1952)

Kirjassa käsitellään muotia ja pukeutumista monesta näkökulmasta. Läpi käydään muun muassa historiaa, etiketin vaatimuksia, materiaaleja ja erillisiä asusteita. Kirjan sanoman voi tiivistää lyhyesti muutamaan lauseeseen: Yksinkertainen ja laadukas on parempaa kuin kallis ja ylettämömästi koristeltu; Kaikille vartalo- ja kasvotyypeille löytyy sopivia vaatteita ja kampauksia; Ajaton ja tyylikäs on parempaa kuin huippumuodikas. Kirja tarjoaa nykylukijallekin ajatuksia tyylikkääseen pukeutumiseen.

Paula Maisniemi: Pukeudu harkiten (1963)

Teos käsittelee jatkuvasti ajankohtaista aihetta, peruspuvuston suunnittelua, hankintaa ja ylläpitoa. Aihetta lähestytään monesta näkökulmasta, muun muassa materiaaliopin, rahoituksen, kankaanmenekin ja tekstiilihuollon kannalta. Kirja on parhaita lukemiani peruspuvusto-ohjeita - tosin väitän, että nykyään useimmat naiset haluavat ehkä useammat kuin kahdet rintaliivit ja kolmet alushousut.

Carole Jackson: Kaunistu väreillä (1986)

Kirja käsittelee yhä edelleen monina eri inkarnaatioina esiin pulpahtelevaa värianalyysia, jossa eri värityypit on nimetty neljän vuodenajan mukaan. Kirjan erottaa monista kaltaisistaan tyyppijaottelun selkeys sekä ennen kaikkea värikarttojen painotekninen onnistuneisuus - värikarttojen perusteella todella pystyy tajuamaan, mitä värisävyä kirjoittaja on tarkoittanut. Kirjassa on myös muita pukeutumisneuvoja.

perjantai 9. elokuuta 2013

Style - Löydä oma tyylisi - Vinkkejä maailman tunnetuimmilta muotibloggareilta

Rakkaat lukijani! Annan teille ilmaisen vinkin. Jos kirjan nimi on ilmaistu niin epäselvästi, että joudutte selvittämään oikean nimen kirjaston infotarrasta, kyseessä ei välttämättä ole hyvä kirja.

Teoksen, josta käytän lyhyyden vuoksi nimeä Style, silmiinpistävin ominaisuus on taiton uskomaton sekavuus. Kirjassa on valtava määrä värejä, muotoja, ympättyjä valokuvia, koristeita, eri suunnissa kulkevia pikkuruisia tekstejä ja taustatekstuureja. Osa teksteistä on oikeasti niin pienellä fontilla, että täysin normaalilla näöllä varustettu henkilö ei pysty lukemaan niitä muuten kuin aivan kirkkaassa valossa. Suurin osa sivunumeroista puuttuu, mikä tekee hakemistosta jokseenkin turhan.

Toinen huomiotaherättävä piirre on asukuvien naurettavuus. Monet asuista näyttävät siltä, kuin sokea (ja tuntoaistiton) olisi kahminut UFFin laatikosta mitä sattuu kamaa ja kiskonut ne päälleen sekalaisessa järjestyksessä välittämättä siitä, mikä vaatekappaleiden varsinainen käyttötarkoitus on.
Kas tässäpä ensi viikon työasuni

Lähempi tarkastelu osoittaa, että kirja on myös tylsä. Asukuvat vuorottelevat kummallisten luettelosivujen kanssa, joissa on kuvattu tietyn vaatekappaleen sata ja yksi variaatiota. Jokaisella on kuvateksti, joista osa kuulostaa ihan järjettömiltä: esimerkiksi sivulla 83 "Fiftarityylisen kellohameessa on pieni puudeli!"
Ja näitähän riittää

Lisäksi kirjoittaja suhtautuu omituisen vihamielisesti naisvartaloon. Monien vaatteiden kohdalla annetaan vinkkejä "vatsan piilottamiseen" - sitä ei kylläkään kerrota, miksi niin pitäisi tehdä. Muitakin ruumiinosia pitää kirjan mukaan piilotella tai korostaa.

Kirjan kieliasu on parhaimmillaankin ontuvan mukahauska, pahimmillaan silkkaa dadaa. Bloggaajien kommentit omista asuistaan ovat usein hölmöjä ja naiiveja.
Neuvo pukea villatakki päälle väärinpäin melkein sai kirjabloggaajan itkemään ääneen

Ehkä pahinta kirjassa kuitenkin on, että lähes kaikki kirjan asut on haastateltavien mukaan tarkoitettu "kaupungilla kiertelyyn", "romanttisille treffeille" tai "piknikille". Ei siis töihin, kouluun tai lastenhoitoon. En ehkä edes halua tietää, ovatko kyseessä muotibloggaajien fantasiat tavoiteltavasta elämäntyylistä, vai elääkö joku oikeasti noin.

Kirjassa on kuitenkin hyviäkin puolia. Monet bloggaajista tuovat kiinnostavalla tavalla esille muodin ja muiden taidemuotojen yhteyden. Lisäksi heidän inspiraationlähteinään toimii mielenkiintoisia henkilöitä, esimekiksi Luisa Casati ja Iris Apfel, joista olisin mielelläni lukenut enemmänkin.

Purkin kyljestä

Opin lukemaan 4-vuotiaana, ja harjoitusmateriaalina toimivat maitopurkkien kyljet. Lieneekö tästä jäänyt huono taipumus pyrkiä lukemaan aina ruokapöydässä. Nykyään täytyy kuitenkin näyttää esimerkkiä nuorisolle ja yrittää syödä sivistyneesti, joten lukuhimoa pitää jälleen tyydyttää elintarvikepakkausten avulla.

Mutta voi! Ei ole purkkien laatu entisellään.
Ruotsi, norja, mitä näitä nyt on. Paljon välii.
Istuttaakohan appelsiinifirma kolme miljoonaa puuta vai kenties kolme miljoonaa puuta?
Ottaisikohan mehufirma Pussinäädän sisällöntuottajaksi? Copy-pastettaa ainakin osaan yhtä taitavasti kuin tämän purkin suunnittelija. Skandinaaviset kieletkin ovat yhtä hyvin hallussa.

sunnuntai 4. elokuuta 2013

Historian suuret seikkailut 1: Viikingit

Vuonna 1979 ilmestynyt viikinkiteos yrittää olla jonkinlainen kompromissi opettavaisen faktateoksen ja menevän seikkailusarjakuvan välillä. Albumissa käsitellään kaksi viikinkiaiheista tapahtumasarjaa, viikinkien retket Kiovaan ja Konstantinopoliin sekä Amerikan löytäminen.
Sarjakuva on kerronnaltaan puiseva, taiteeltaan suttuinen ja ennen kaikkea värimaailmaltaan ja painoteknisesti jokseenkin kelvoton. Osa teksteistä on esimerkiksi painettu niin tummalle taustalle, että niiden lukeminen on hankalaa.
Luitte oikein: Eijolf Pissahousu
Tuntematta aihepiiiriä erityisen hyvin väittäisin myös, ettei kansatieteellinen kuvaus ehkä perustu vankkaan tietoon viikinkiajan historiasta.
Tisut paljaana, jee!
On sääli, että sarjakuva on niin kovin kökkö. Aihepiirihän on mitä mielenkiintoisin, ja siitä saisi kyllä toimiviakin sarjakuvatarinoita.

lauantai 3. elokuuta 2013

Kyllä Disney-tiimi tietää...

...miten vauva ääntelee.
Kuva on Mikki Hiiri -tarinasta Helisevä mysteeri (Aku Ankka 12/1981, ilmestynyt 25.3.).

V. Mora ja J. Cordona: Gigantik - Rautahanskan vangit

Enon jättämästä perinnöstä löytyneen sarjakuvan kansi uhkaavine robotteineen ja maassa könyävine naisineen ei luvannut kuin korkeintaan masokistisia lukunautintoja. On vaikea keksiä, mistä kulttuurisesta peräsuolesta kuva-aihe on puserrettu, varsinkin kun sarjakuvassa itsessään ei kuvan kohtausta ole.

Rautahanskan vangit osoittautui juoneltaan varsin hölmöksi. Tiivistettynä juoni kertoo Rautahanska-nimisen avaruusrosvon pyrkimyksistä kaapata Gigantik-niminen jättiläismäinen avaruusalus. Rautahanskan motiivina on ilmeisesti huono itsetunto.
Rosvon aikeet saadaan kuitenkin estettyä muun muassa kaatamalla öljyä hänen käyttämiensä robottien tielle, jolloin ne liukastuvat.
Voi olla, että kunnioituksen lisääntyminen vaatisi myös garderoobin päivittämistä
Piirrostyyliltään teos edustaa ehtaa 70-lukua, ja tyyli tuntuisi viittaavan Italian suuntaan. Väripaletti on karmaiseva yhdistelmä pinkkiä, violettia ja sinapinkeltaista.

Suosittelen sarjakuvaa ainoastaan henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.