sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mikä on kirjasto?

Seurasin pitkästä aikaa kirjastoalan sisäistä keskustelua internetistä. Tein hivenen masentavan havainnon: eräänä keskeisenä puheenaiheena näyttää edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olevan Entressen kirjasto, sen nuorisotalomaisuus ja etenkin tämän formaatin paheksuminen.

Keskustelu sai minut pohtimaan, mikä oikeastaan on kirjasto. Olen joskus vuosia sitten kuullut mielestäni hyvän määritelmän, jonka muistaakseni lausui Turun kaupunginkirjaston kirjastotoimenjohtaja Inkeri Näätsaari. Määritelmän mukaan kirjasto on yhtä kuin kokoelma, luettelo ja asiakaspalvelu. Laveammin asian voi ilmaista siten, että kirjaston tehtävä on pitää (luettelon ja asiakaspalvelun välityksellä) tarjolla tietoa (joka on tallennettu fyysisesti kokoelman muodostaviin niteisiin, tai mihin sitä nyt nykyään tallennetaankaan). Kaikki tieto ei tietenkään ole tallennettuna kirjoihin tai muihin fyysisiin, lainattavissa oleviin esineisiin, vaan varsin suuri osa tiedosta löytyy nykyään sähköisessä muodossa tietoverkosta, ja osa tiedosta löytyy tietenkin vain ihmisten aivoista.

Mielestäni kirjaston tehtävä on helpottaa asiakkaiden pääsyä kaiken tiedon äärelle, formaatista riippumatta. Fyysisten tallenteiden - kirjojen, cd-levyjen ja vastaavien - kohdalla perinteinen asiasanoitus ja luokitus luettelotietokantoineen ja tietopalveluhenkilöstöineen on hyvä keino. Tietoverkossa olevan tiedon löytämiseen nämä keinot eivät ole yhtä hyviä. Verkossa olevan tiedon löytämiseen meillä ei tällä hetkellä ole erityisen hyviä keinoja, mutta vähimmäisvaatimuksena on mielestäni riittävä asiakastyöasemien määrä sekä henkilökunnan riittävät tiedot siitä, millaista tietoa verkossa on ja miten sitä voi hakea. Mitä taas tulee ihmisten päänupin sisällä olevaan tietoon, sitä voi yrittää kalastella esille yleisöluennoin, lukupiirein, keskustelukerhoin ja vuorovaikutteisin kirjavinkkauksin.

Tietopalvelu on siis mielestäni kirjaston keskeisin toiminto. Yleisen kirjaston ei kuulu olla nuorisotalo tai mekkalointiareena, mutta ei myöskään kirjanrakastamo, jossa bibliofiilit hautovat aarteitaan kirkkomaisen hiljaisuuden vallitessa jättäen huomiotta ympäröivän yhteiskunnan kehityksen. Jos toiminto palvelee tietopalvelua, sitä pitää harjoittaa - jos taas ei, sitä ei pidä tehdä.

Entäs viihde, lukija ehkä kysyy. Itse olen sitä mieltä, että taide, viihde ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Konsolipelit ja hömppäromaanit ovat yhtä hyviä tietopalvelutoiminnan kohteita kuin talonrakennus tai Foucault. Kirjasto ei toki voi ottaa kokoelmaansa kaikkea, mutta kirjastohenkilökunta pystyy etsimään tietoa kaikesta.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Ross W. Greene: Tulistuva lapsi

Yhdysvaltalainen psykologi Ross W. Greene esittelee kirjassaan uuden lähestymistavan helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Greenen mukaan tulistuminen ja raivokohtaukset eivät ole tahallisia, vaan johtuvat oppimisvaikeuksista mm. turhautumisen sietoon, tunteiden käsittelyyn, joustavuuteen, suunnitteluun ja organisointiin liittyvillä alueilla. Greenen mukaan lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa, ja hänen kasvatusnäkemyksensä mukaan lapsia tuleekin opettaa selviytymään paremmin näillä osa-alueilla. Nykyään muodissa olevat palkitsemis-, rangaistus-, pisteytys-, ja jäähykäytännöt eivät palvele tätä tarkoitusta, ja niistä pitäisikin hänen mukaansa luopua varsinkin helposti tulistuvien lasten kohdalla.

Greene esittelee kirjassaan "B-suunnitelmaksi" kutsumansa tavan kommunikoida hedelmällisemmin tulistuvien lasten kanssa. B-suunnitelma on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin How to talk so kides will listen... -kirjassa esitellyt kommunikoinnin menetelmät. Se perustuu empatiaan, molempien osapuolten huolenaiheiden huomioonottamiseen sekä ongelman ratkaisemiseen yhdessä.

Greenen kirja tarjoaa mielestäni hyviä työkaluja paitsi tulistuvien lasten, myös tavallisten lasten ja aikuisten kanssa toimimiseen. B-suunnitelmaa voi hyvin soveltaa esimerkiksi asiakaspalvelutyössä, ja lienen itse tietämättäni soveltanut sitä esimerkiksi erilaisista maksuista valittavien asiakkaiden kanssa.

Kirjassa on sen suurten ansioiden lisäksi joitakin puutteita. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy toistoon. Jo sinällään melko ohuessa kirjassa toistetaan amerikkalaiseen tapaan monet asiat hyvinkin kolmeen tai neljään kertaan, jolloin lukijan huomio herpaantuu.

Toinen puute liittyy kirjan sisältöön. Vaikka asia sivulauseenomaisesti mainitaankin, kirjoittaja ei erityisesti painota sitä tosiasiaa, että lapsen tulistuminen voi olla - ja usein uskoakseni onkin - oire perheen tai yhteiskunnan laajemmista, syvemmistä ongelmista. Uskoakseni (ainakin hieman isompien) lasten raivokohtaukset usein liittyvät tilanteeseen, jossa heiltä vaaditaan epärealistisia asioita, usein luullakseni joko huomattavaa älyllistä kypsyyttä tai emotionaalista itsenäisyyttä. Tällöin varsinainen ongelma ei ole lapsessa, vaan vanhemmissa tai yhteiskunnassa. Mielestäni on myös väärin verrata saman perheen lapsia ja todeta, että tulistuva lapsi on epänormaali, koska hänen sisaruksensa on vastaavassa tilanteessa rauhallinen - voihan olla, että juuri rauhallisena pysyvä lapsi on epänormaalin rauhallinen, ja tulistuva taas reagoi normaalisti olosuhteet huomioon ottaen. Pyytäisinkin kirjan lukijoita ensin katsomaan peiliin ja pohtimaan, voisivatko omassa lapsessa ilmenevät oireet johtua jostakin lapsen ulkopuolisesta tekijästä, esimerkiksi vanhempien omista ongelmista.

Muutamista puutteista huolimatta pidän kirjaa kuitenkin varsin hyödyllisenä oppaana siihen, miten tulistuvien lasten ja ylipäätään ihmisten kanssa tullaan toimeen. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja kokevat sen joskus vaikeaksi.