lauantai 13. joulukuuta 2014

Mainoslauseita

Kaupungilla liikkuessa tulee nähneeksi eri yritysten mainoslauseita. Kas tässä muutama, joita en pidä oikein onnistuneina:

"Löytämisen iloa ja rakastettuja brändejä" (Iittala)

Mitä kumman brändejä? Luulisin, että useimmat kuppikauppaan menijät haluavat ostaa sieltä tietyn tuotteen, esimerkiksi kupin, eikä mitään brändiä.

"Ennaltaehkäistä ja suojata" (Raksystems Anticimex)

Verbin perusmuodon käyttäminen suomenkielisessä mainoslauseessa tuntuu kömpelöltä. Mieleen tulee, että on yritetty hieman epäonnistuneesti viitata Los Angelesin poliisin kuuluisaan mottoon "To protect and to serve".

"Dedicated to People Flow™" (Kone)

Että mihinkä te olittekaan sitotuneet? Johonkin omaan tavaramerkkiinne? Täytyy mennä firman nettisivuille asti ymmärtääkseen, mistä oikein on kysymys.

Mikä sitten mielestäni on hyvä mainoslause? Ensimmäisenä tulee mieleen Pandan "Omintakeinen makeinen". Vaikka Pandan makeisissa ei mitään erityisen omintakeista olekaan, mainoslause rimmaa hauskasti.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Maakuntien ykkönen - Varsinais-Suomi

Maakuntien ykkönen on Varsinais-Suomen liiton julkaisema Varsinais-Suomen polulaarihistoria, joka kattaa ajanjakson vuodesta 1100 vuoteen 2012. Teos on jaettu viiteen lukuun, joista ensimmäinen käsittelee keskiaikaa, kaksi seuraavaa Ruotsin vallan aikaa uudella ajalla, neljäs autonomian aikaa ja viimeinen ja pisin luku itsenäisyyden aikaa. Vaikka teoksen aiheena on koko Varsinais-Suomi, painopiste on enimmäkseen Turun historiassa.

Itse pidin eniten Anu Lahtisen, Kirsi Vainio-Korhosen ja Rauno Lahtisen kirjoittamista luvuista. Anu Lahtinen kirjoittaa vanhimmista ajoista erittäin hyvällä suomen kielellä, selkeydellä ja paikoin huumorillakin. Tällainen lukijaystävällisyys on historiankirjoituksessa harvinainen ansio. Vainio-Korhosen kirjoittamassa luvussa vaikutuksen tekevät kirjoittajan tiedot varhaisista turkulaisista naisammattilaisista. Rauno Lahtisen nykyaikaa kuvaava luku taas summaa mielestäni erinomaisesti lähihistorian tärkeitä käänteitä ja toimii hyvänä muistilistana varsinkin Turun viime vuosikymmenten tapahtumista.

Kun kirjassa on viisi kirjoittajaa, mukaan mahtuu helposti myös ristiriitaisuuksia. Tällaisena voi mainita esimerkiksi sen, että Veikko Laakson mukaan suomalainen kätilökoulutus aloitettiin Turkuun vuonna 1816 perustetun synnytyslaitoksen yhteydessä (s. 107) kun taas Kirsi Vainio-Korhosen mukaan Karin Grelsintytär suoritti kätilötutkintonsa vuonna 1711 Turun akatemian lääketieteen professorille (s. 69). Myös kuvateksteissä on ristiriitaisuuksia: esimerkiksi sivulla 32 Kustaa II Aadolfin kruunajaisvuodeksi sanotaan 1611, kun kuninkaan muotokuvassa kuitenkin lukee 1617. Muotokuvan vuosiluku varmaankin on yksinkertaisesti väärin, mutta ristiriita on kuitenkin hämmentävä.

Pienten ristiriitojen lisäksi pidän teoksen puutteena myös - hieman yllättäen - sotahistorian vähäistä osuutta. Vaikka teoksen näkökulma onkin kulttuurihistoriallinen, olisin kaivannut esimerkiksi Suomen sodalle hieman laajempaa käsittelyä kuin pelkän ylimalkaisen maininnan.

Muutamista pienistä vioista huolimatta Maakuntien ykkönen on kuitenkin mielestäni erinomainen summaus Varsinais-Suomessa viimeisen tuhannen vuoden aikana tapahtuneesta, ja sellaisena suosittelen sitä lämpimästi kaikille varsinaissuomalaisille ja Varsinais-Suomesta kiinnostuneille.

lauantai 8. marraskuuta 2014

Samuel Rogers: Don't look behind you

Tämä vuonna 1944 julkaistu jännäri on niitä, joita ostan pelkän kansikuvan perusteella. Kuvassa kaikkia fysiikan lakeja ja tekstiiliteknologian mahdollisuuksia uhmaavaan pukuun sonnustautunut nainen säikkyy miehen varjoa takanaan. Kaiken kruunaa kannesta löytyvä kuvaus "A madman sets a death trap for a frightened girl".
Takakansiteksti spoilaa mitä hupaisimmalla tavalla kirjan juonen, jonka todellakin voi tiivistää etukannen yhteen lauseeseen. Hullu jahtaa tyttöä, joka ei osaa tilanteessa tehdä muuta kuin itkeä, kirkua ja voivotella. Lisäksi soppaan on sotkettu epämääräistä psykologisointia. Vaikka lopussa tuleekin eräänlainen yllätys, se on kerrottu niin kömpelösti ja takakansi paljastaa siitä niin paljon, että tuskinpa kukaan sitä todella yllättyy.

Suosittelen - jälleen kerran - henkilöille, joilla on aivan erityisiä mieltymyksiä.

lauantai 18. lokakuuta 2014

Aikakauslehtiä: Huili ja Ekoelo

Kaveri hämmentyi taannoin kahden kestävään elämäntapaan liittyvän aikakauslehden, Huilin ja Ekoelon, äärellä. Päätin tutustua aiheeseen ekologinen aikakauslehti, ja otin kummastakin pari numeroa lähempään tarkasteluun.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy tietenkin ulkoasuun. Huilin graafinen ilme on trendikäs ja hiukan nostalginen. Väripaletti tuntuu viittaavan hillitysti 50-lukuun, ja visuaalisessa ilmeessä on selvästi haettu linjakkuutta ja tyylikkyyttä. Tarkemmin katsoen taitto on kuitenkin hiukan liiankin väljä ja fontti infolaatikoissa pieni. Lisäksi numeron 3/2014 sivulla 13 on suorastaan ennenkuulumaton virhe: palveluhakemisto on lätkäisty suoraan viereisen jutun ingressin päälle, niin että se osittain peittyy.

Ekoelon graafinen ilme on selvästi vähemmän kunnianhimoinen ja tuo mieleen sellaiset perinteiset julkaisut kuin Seuran, Apu-lehden ja Seiskan. Värejä ja fontteja on runsaasti, jopa sekavuuteen asti, mutta teksti on kuitenkin helposti luettavissa.

Sisällöllisesti molemmat lehdet ovat todellakin hiukan hämmentäviä. Juttujen aiheet kuuluvat pääasiassa kolmeen ryhmään:
  • Asiallinen ekoasia, esimerkiksi Ekoelon energiantuotantojutut
  • Ei ehkä niin ekologiset kierrätys-, ekotuote- ja lifestylejutut, esimerkiksi Ekoelon auton pesu lähdevedellä -juttu ja Huilin kahvilanperustamisjuttu
  • Hörhöilyjutut, kuten Huilin enkelijuttu ja Ekoelon puuhengitysjuttu
Molempien lehtien jutuista osa on täysin asiallisia ja ammattitaitoisesti tehtyjä, mutta osa melko harrastelijamaisia. Osa jutuista on myös jopa tarpeettoman pitkiä ja monisanaisia aivan kuin lehteen olisi tarvittu täytettä. Nostan harrastelijamaisuudesta esimerkiksi Huilin 3/2014 s. 42 Romusta aarteeksi -jutun, jossa kaksi kokematonta korjaajaa kunnostaa huonekaluja. Aiheesta olisi mielestäni saanut skarpimmankin jutun. Lisäksi Huili vaikuttaa mielestäni aika Helsinki-keskeiseltä, ja näin turkulaisena tuntuu oudolta, että kaupunkisienestyksestä kertovassa jutussa (3/2014, s. 29 - 32) Helsinki ja Tampere kylläkin on kirjoitettu asiallisesti, mutta Turun paikalla lukee "Turkunen". Epäilemättä vitsikästä, mutta tuskin tehokas keino saada lukijoita lounaisesta Suomesta.

Myös molempien lehtien näkemys ekologisuudesta vaikuttaa mielestäni tarpeettoman laajalta. Ekologisuudeksi tuntuu näissä julkaisuissa kelpaavan esimerkiksi mikä tahansa kierrätys, siis turhienkin tavaroiden rakentelu kierrätetyistä aineksista. Voi myös kysyä, onko paperilehden julkaiseminen ylipäätään ekologista.

Kaikesta huolimatta lehdissä oli mielestäni paljon myös antoisaa sisältöä, ja sain monia hyviä vinkkejä (esimerkiksi tulin tietoiseksi hernerouheesta ja sain hyödyllistä tietoa uusiutuvista energianlähteistä sekä pellettitakoista). Pienellä skarppaamisella lehdistä saisi paljon paremmat ja kohdeyleisöä paremmin palvelevat.

Lähiluennassa olivat Huili 2/2014 ja 3/2014 sekä Ekoelo 3/2013 (sekä toinen numero, jonka tarkistan myöhemmin)

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Lauren Weisberger: Paholainen pukeutuu Pradaan

Paholainen pukeutuu Pradaan -kirjan juoni lienee kaikille tuttu: vastavalmistunut, nuori ja naiivi tyttö palkataan orjatyöhön muotilehden paholaismaisen päätoimittajan assistentiksi. Touhu vaikuttaa hänestä ensin aivan hullulta, mutta lopulta hän sopeutuu outoon ympäristöönsä, ja työ vie hänet mukanaan siinä määrin, että sekä terveys että ihmissuhteet ovat holahtaa pöntöstä alas.

Olen katsonut elokuvan silloin, kun se oli uusi, ja lukenut Weisbergerin toisen kirjan VIP-ihmisiä. En pitänyt kummastakaan mitenkään erityisen huikaisevan paljon. Paholainen pukeutuu Pradaan -kirja olikin positiivinen yllätys. Miranda Priestley on kirjassa vieläkin narttumaisempi kuin elokuvassa ja päähenkilön ongelmat vielä pahempia. Vaikka omat pomoni ovatkin aina olleet enimmäkseen mukavia, saatoin myös samastua joihinkin päähenkilön tuntemuksiin, kuten turhautumiseen epäselvien tehtävänantojen äärellä.

Weisbergerin esikoisteoksesta tuntuu huokuvan omakohtaisen kokemuksen siivittämä sujuvuus ja raivo, johon VIP-ihmisiä ei ollenkaan yltänyt. Vaikka varsinaisesta korkeakirjallisuudesta ei ole kyse, voin suositella teosta, etenkin esimiestensä edesottamuksiin kyllästyneille.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Tiedonhakua, case tammenterho

Olen jo pitkään miettinyt, voiko tammenterhoja käyttää ihmisen ravintona. Tänä syksynä päätin selvittää asian, ja siitä tulikin kiinnostava esimerkki tiedonhankinnasta.

Kuten useimmat nykyaikaiset ihmiset, aloitin googlaamalla. Hakulauseke "tammenterhot ruokana" tuotti ensimmäiseksi osumaksi Kyllä äiti tietää -blogin, jonka mukaan tammenterhoista saa ihmisille sopivaa ravintoa joko liottamalla tai keittämällä. Koska blogikirjoitus vaikutti vähän hippimäiseltä, päätin tutkia asiaa myös muualta. Seuraavaksi löysin Heikki Ruususen omakustanteisen e-kirjan Tammenterhot ruokana. Kirjan saadakseen täytyy kuitenkin luovuttaa sähköpostiosoitteensa, ja Ruusunen vaikutti hieman liian hipiltä (anteeksi nyt, kaikki hipit), joten halusin tutkia ensin vielä jotain muuta lähdettä. Osuinkin Luomuruokaa lapselle -blogiin, jonka mukaan tammenterhot ovat myrkyllisiä. Myrkyllisyys ei tietenkään kuulosta ruokahalua herättävältä, joten asiaa piti tutkia lisää.

Työpaikalle päästyäni etsin kaikki kirjat, jotka käsittelevät tammenterhojen syömistä. Tässä on koottuna terhojen syöntiin liittyvä tieto:

Elias Lönnrot, Flora Fennica: ”Tammenterhoja taidetaan käyttää kahvin asemasta joko siltään tahi tavallisten kahvipapuin lisäyksellä.”

Toivo Rautavaara, Mihin kasvimme kelpaavat: ”Terhoissa on huomattavan paljon parkkihappoa, minkä vuoksi ne eivät sellaisinaan sovi ihmisravinnoksi. Mutta jos terhot kuoritaan, rouhitaan, keitetään miedossa lipeävedessä, huuhdotaan ja kuivataan, saadaan melko hyvänmakuista pähkinäainesta, joka voidaan hienoksi jauhettuna tai survottuna käyttää leipomuksiin. Kuivatuista terhoista sellaisinaan paahdettuina saadaan kahvinkorviketta.”

Harri Metsälä, Puukansa: ”Hapon saa poistettua terhoista, kun ne rouhitaan ja keitetään miedossa lipeävedessä, huuhdotaan ja kuivataan. Tämän jälkeen niistä voi jauhaa jauhoja, joilla maustetaan ja jatketaan leipomuksia. Terhoja on käytetty myös kahvinvastikkeissa.”

Edmund Launert, Nyttiga växter: ”Mogna ollon har använts som kaffesurrogat. Skalas, rostas och mals. Används tillsammans med eller utan vanligt kaffe.”

Inger Ingmanson, Kan man äta sånt?: […] om man kokar ur dem i flera vatten, hela eller malda, tills varken kokvatten eller ollon längre smakar beskt går det bra att använda dem på många olika sätt. Ekollonmjöl blandas med vanligt mjöl och bakas till bröd, men man måste sätta till mera jäst än vanligt eftersom det jäser dåligt. Ekollonbröd har en ”vild” smak som inte går att beskriva. […] Ekollon har rostats och förr använts som kaffeersättning.” Ingmanson ehdottaa myös terhojen glaseerausta sokerilla ja suolaamista.

Hendrik Relve: Puiden juurilla: ”Terhot on kerättävä täysin kypsinä ja mieluiten ensimmäisten yöpakkasten jälkeen. Ne puhdistetaan kuoresta, leikataan neljään osaan ja pannaan likoamaan puhtaaseen, makeaan veteen kahdeksi päiväksi. Vesi tulee vaihtaa päivittäin kolmeen kertaan. Sen jälkeen otetaan yksi osa terhoja ja kaksi osaa vettä ja kuumennetaan vesi kiehuvaksi. Sitten terhot hienonnetaan lihamyllyssä ja kuivataan. Lopuksi terhonpalaset jauhetaan jauhoksi. Oikein valmistettu terhojauho muistuttaa maultaan pähkinäpensaan pähkinää ja on myös likimain yhtä ravitsevaa. Jauhoista voi valmistaa monenlaisia leivonnaisia. Leivonnaisten maun ja laadun parantamiseksi niihin voi lisätä hieman vehnäjauhoja. Leivontaohjeiksi sopivat kaikki vehnäleipäreseptit.”

Jouni Toivanen: Viettelevät villiyrtit: ”Paahda tammenterhoja 140-asteisessa uunissa 15 minuuttia, kunnes niiden kuori halkeaa. Kuori jäähtyneet tammenterhot, ryöppää kolme kertaa ja kuivaa huoneenlämmössä. Kuivuneet terhot säilyvät kylmässä noin viikon. Voit myös pakastaa ne. Ryöpätyn tammenterhon maku on mieto, joten voit käyttää sitä ronskisti. Tammenterhossa on pähkinäinen, kastanjamainen, suklainen ja kahvimainen maku. Uuta siitä makua kastikkeisiin, liemiin, maitoon tai likööriin. Tammenterhokahvilla voit maustaa suklaan, valkosipuliruoat tai kastanjat.”

Kirjoissa siis esiteltiin useita erilaisia tapoja esikäsitellä terhot: liottaminen, keittäminen, keittäminen lipeävedessä ja ryöppääminen. Varsin hämmentävää. Tässä vaiheessa alistuin tilaamaan hippi-Ruususen e-kirjan, joka osoittautuikin hyvin asiantuntevaksi opukseksi. Ruusunen antaa yksityiskohtaisia ja hyviä ohjeita terhojen käsittelystä, tiivistettynä suunnilleen näin:

  • kelluta, älä syö kelluvia
  • kuivaa auringossa
  • älä kuori valmiiksi vaan säilytä kuivattuina ja kuorimattomina
  • kuivatut ja kuoritut terhot huuhdotaan kylmällä vedellä (tästä on tarkemmat ohjeet kirjassa, Ruusunen käyttää blenderiä ja menetelmä on melko monivaiheinen)
  • vaihtoehtoinen menetelmä on kuumavesihuuhdonta, missä pitää käyttää koko ajan kiehuvaa vettä, muuten erä on pilalla
  • kuumavesihuuhdottuja terhoja ei voi Ruususen mukaan käyttää leivonnassa yksinään, koska ne eivät pysy leivottaessa kasassa
 
Ruusunen todellakin siis vaikuttaa asiantuntijalta, mutta koska hänen ohjeensa hieman poikkeavat painetuista kirjoista lukemastani tiedosta, ja omakustanteet ovat aina vähän epäilyttäviä, halusin verrata niitä vielä eri lähteeseen. Googlasin tällä kertaa englanniksi hakulauseella "eating acorns". Päädyin Eat the Weeds -sivustolle, jonka terho-ohjeet ovat jokseenkin linjassa Ruususen kanssa. Täällä varmistuin myös siitä, että Yhdysvalloissa ja Suomessa kasvaa eri tammilaji, ja Suomen terhot ovat paljon kitkerämpiä kuin Yhdysvaltojen.

Mitä tästä opimme? Kun opiskelin, oli tapana painottaa, että Internet ei ole luotettava lähde. Luotettavaa tietoa löytyy painetuista lähteistä ja niidenkin kohdalla on sitä parempi, mitä virallisemmasta painotuotteesta on kyse. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan pidä paikkaansa. Vaikka kirjoista löytämäni tiedot tammenterhojen syömisestä eivät suoranaisesti ole väärin - terhoja todella voi käsitellä monella eri tavalla - asiantuntevimmat ja yksityiskohtaisimmat ohjeet löytyivät Ruususelta ja Eat the Weedsin Green Deanelta, noilta hieman hippimäisiltä epämääräisten asioiden syöjiltä. Tiedonhakuprosessi paljastaakin myös sen, että olen ennakkoluuloinen tiettyjen tiedonlähteitten suhteen.

Niin - mites ne terhot? Rupesinko syömään niitä? Pieni satsi terhoja likoaa tällä hetkellä muoviämpärissä. Kun terhot ovat syömäkunnossa - mihin ilmeisesti voi mennä viikkokin - kerron valmistusprosessista luontoblogini puolella.

Huom. Älä ryhdy terhojen valmistukseen pelkästään tämän blogikirjoituksen perusteella. En ole vielä maistanut terhoja, joten en tiedä, saako niistä oikeasti myrkyttömiä näillä keinoilla. Suosittelen lukemaan tarkempia ohjeita joko Ruususelta tai Eat the Weedsistä. Ja kuten kaikkien myrkkyjuttujen kanssa, kannattaa olla erittäin huolellinen ja noudattaa ohjeita tarkasti.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Kirjamessuraportti 2014

Tervehdys Turun kirjamessuilta! Osallistuin aamulla Median muuttuva tulevaisuus -seminaariin, joka hieman yllättäen oli todella kiinnostava ja jopa hieman agitoiva. Seminaari antoi monenlaista ajatuksen aihetta kirjastotyön tulevaisuudesta ja sain siellä mahdollisesti toteuttamiskelpoisen idean töitä varten.

Neljä tuntia asiallista asiaa on kuitenkin ihan riittävästi. Seminaarin jälkeen suuntasinkin ravitsemaan ensin kehoa maailman kalleimmalla patongilla ja sen jälkeen virkistämään mieltä messuosastoilla hortoilemalla. Kas näin se kävi:
Kirjoja! Niitähän tänne tultiin katsomaan, vai mitä?
Kas, joku on kirjoittanut kirjan siitä, mitä teen työkseni.
Eräällä osastolla oli kummallista tavaraa: kuvassa vähäpukeinen Marilyn Monroe ja teksti "British Antarctic Disaster". Toisen vihon kannessa oli Hitler ja kiinalaisia merkkejä.
Messukeskuksessa oli myös ruokamessut...
...missä näytillä oli myös paljon juustomuotteja, osa tosi hienoja tai vanhoja, jopa 1700-luvulta.
Antiikkimessuilla oli täytetty saukko.
Saukon nähtyäni totesin, ettei messuilla voi enää olla minulle merkittävämpää tarjottavaa. Niinpä lähdin kotiin. Heipparallaa, Messukeskus, nähdään taas vuoden päästä!

keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Lauren Weisberger: VIP-ihmisiä

En ole lukenut Weisbergerin tunnetumpaa teosta Paholainen pukeutuu Pradaan, mutta elokuvan olen nähnyt. Se jätti aika vahvoja mitä ihmettä juuri näin -fiiliksiä. Elokuvan henkilöt ja juoni tuntuivat kummallisilta, kuin seuraisin toisen planeetan asukkaiden touhuja. En ymmärtänyt pointtia enkä missään vaiheessa tajunnut, tarkasteleeko elokuva kuvaamaansa elämäntapaa myönteisessä, kielteisessä vai neutraalissa valossa.

Hyvin samantapaisia tunteita heräsi, kun luin VIP-ihmisiä. Kirjan juoni muistuttaa melko paljon Weisbergerin esikoisteoksen (tai ainakin siitä muokatun elokuvan) juonta. Päähekilö on nuori, hieman kömpelön oloinen nainen, joka päätyy uuden työpaikan myötä kuuluisuuskuvioihin, joissa tehdään töitä ympäri vuorokauden, törsätään rahaa, juodaan viinaa ja sekoillaan.

Kirjan henkilöt ovat ohuttakin ohuempia - pahat ovat pahoja ja hyvät hyviä, särmää tai syvyyttä ei löydy. Yksikään henkilöistä ei vaikuta kovin miellyttävältä, ei edes koiraansa laiminlyövä ja tahdottomana vempuloiva päähenkilö. Jonkinlaista romanttisen juonen tynkääkin on saatu mukaan, ja kiinnostuksen kohteella tietenkin on maailman rautaisimmat vatsalihakset. Kirjassa on sellaisia lauseita kuin "olin pyörtyä onnesta", ja se loppuu siirappisen epäuskottavaan loppukohtaukseen.

En tiedä, onko kirja huonosti kirjoitettu, vai onko ongelmana, että Manhattanin rikkaiden työnarkomaanien elämä on niin kaukana omastani, etten tajua kirjasta mitään. Totuus on, että siinä missä ajatus jostain demoneista, haltioista ja pahoista tietoisista miekoista tuntuu mielestäni ihan luonnolliselta, sellaiset käsitteet kuin pissa-alusta tai noutoruokakansio herättävät vain syvää hämmennystä.

Kohderyhmään ilmeisen kuulumattomana ihmisenä voin vain todeta, että tulipas taas yksi vapaapäivä tällaiseenkin käytettyä.

maanantai 15. syyskuuta 2014

Michael Moorcock: Elric - Song of the Black Sword

Klassikoiksi Moorcockin Elric-tarinoita on yllättävän vaikea saada käsiinsä, ja tästä syystä Elricin-lukuprojektini on kestänyt pahemmin liioittelematta 20 vuotta. Sitä hauskempaa olikin, kun joulupukki viime vuodenvaihteessa kaivoi säkistään kaksi paksua Elric-kokoelmaa.

Elric-tarinoissa merkittävintä on tietenkin päähenkilö, joka poikkeaa huomattavasti kliseisistä fantasiakirjallisuuden hahmoista. Tyypillinen fantasiakirjan päähenkilö on nuorukainen, joka oppii kirjan kuluessa miekkailua ja velhoilua, pääsee hieman nolostellen tutustumaan tyttösiin ja lopussa ehkä saavuttaa jonkinlaisen kohtalon täyttymyksen, kuten kuninkuuden. Elric-tarinat taas alkavat siitä, että nämä vaiheet on jo suoritettu: Elric on aikuinen mies, taitava velho ja miekkamies, kyvykäs rakastaja ja maansa keisari. Näistä lähtökohdista syntyy täysin erilainen tarina kuin tavanomaisesta nuorukaisten kasvamisesta. Toinen Elricin hahmossa viehättävä piirre on suorastaan överiksi vedetty traaginen antisankaruus ja paradoksaalisuus: siinä missä Elric näennäisesti janoaa moraalia ja tarkoitusta, hän kuitenkin aina lopulta päätyy silmittömään väkivaltaan ja tuhoamiseen. On ilahduttavaa lukea tarinoita, joiden päähenkilöltä terve järki ja itsesuojeluvaisto tuntuvat näin täysin puuttuvan, ja joka näin täydellisesti tuntuu elävän itsepetoksessa.

Elriciä ei täysin voi arvostella tarkastelematta myös tarinoiden vaikutusta myöhempään fantasiakirjallisuuteen, josta itsestäänselvimpänä nousee tietenkin esille Drizzt Do'Urdenin hahmo. Yhtymäkohdat näiden kahden välillä ovat niin suuria, että Drizztin seikkailut vaikuttavat välillä suorastaan Elric-pastissilta, ellei jopa parodialta.

Elric-tarinat ovat erinomaista miekka ja magia -kirjallisuutta, jota hiukan kuitenkin heikentää pitkän aikavälin kuluessa kirjoitettujen tarinoiden epäyhdenmukaisuus. Tarinat on julkaistu hahmokronologisessa järjestyksessä, siis ei siinä järjestyksessä, jossa ne on kirjoitettu. Peräkkäin luettuna tarinat jonkin verran kärsivät tästä. Erityisen heikko lenkki on kaikkein ensimmäinen Elric-tarina, The Dreaming City. Tarina on Elricin hahmokehityksen kannalta olennainen, mutta jättää kertomatta olennaisia seikkoja, kuten sen, miten ja miksi Elric oikeastaan päätyy suorittamaan tarinassa kuvatun hyökkäyksen, jolla on kauaskantoisia seurauksia paitsi hänelle itselleen, myös koko kuvatulle fantasiamaailmalle.

Elric kuuluu itsestäänselvästi fantasiaharrastajan yleissivistykseen, ja näitä tarinoita uskaltaa suositella myös lukijalle, jolle fantasiakirjallisuus ei ennestään ole niin tuttua.

torstai 10. heinäkuuta 2014

Joe Abercrombie: Half a King

Joe Abercrombie on yksi lempikirjailijoistani, fantasiakirjallisuuden perinteiden samanaikainen jatkaja ja uudistaja. The First Law -trilogia teki minuun aikanaan syvän vaikutuksen ottamalla genren tunnetuimmat kliseet ja vääntämällä ja kääntämällä niistä jotakin aivan uutta. Myöhemmässä tuotannossaan Abercrombie on yhdistänyt fantasiaa onnistuneesti rikoskirjallisuuteen, sotaromaaniin ja jopa länkkäriin. Kirjailijan uuteen teokseen tarttuminen on aina hiukan pelottavaa: Vieläkö taika kestää? Vieläkö kirjat ovat hyviä? Erityisen jännittävää oli, että Half a King on luokiteltu nuortenkirjaksi, mikä synkän ja väkivaltaisen Abercrombien kohdalla tuntuu oudolta.

Half a King alkaa karuna ja melko väkivaltaisena, mutta muuten tyypillisenä low-fantasy-genreen istuvana tarinana pojan kasvusta mieheksi ja sekalaisen kumppanusjoukon seikkailuista matkalla paikasta toiseen. Sellaisena voin myös suositella sitä Abercrombien tuotantoa tai genreä aiemmin tuntemattomille lukijoille. Teoksen ymmärtäminen ei vaadi hienouksia, kirjallisuusviitteiden tunnistamista tai intertekstuaalista analyysia, vaan se toimii vetävänä ja viihdyttävänä seikkailukertomuksena.

Kirja kuitenkin poikkeaa monista samankaltaisista. Vaikka Abercrombie ei varsinaisesti keskity hahmonkuvaukseen tai syvälliseen filosofiaan, hän onnistuu kuvaamaan fantasiamaailmansa yhteiskuntaa ja eri tapahtumien vaikutuksia yksilöihin uskottavasti ja tuomaan teokseen realismia, jota genren teoksista usein puuttuu. Pidin myös lopun yllätyksistä, jotka oli pedattu hyvin, mutta joita ei silti oikein osannut odottaa.

Abercrombien kirjoja aikaisemmin lukeneet saattavat tosin huomata, että monet hahmoista, paikoista ja tapahtumista tuntuvat epämääräisen tutuilta - samoja ideoita on kierrätetty kirjasta toiseen. Erinäiset tarinankäänteet kuitenkin aiheuttavat sen, ettei tämä kierrättäminen ärsytä niin paljon kuin jonkun toisen kirjailijan kohdalla ehkä voisi.

Tässä on nyt kirja, jota suosittelen ensimmäiseksi seikkailufantasiakirjaksi henkilöille, jotka eivät ole sellaista aikaisemmin lukeneet. En kuitenkaan kovin nuorille - väkivalta ja perhesuhteiden kuvaus kirjassa on sellaista, ettei mistään lastenkirjallisuudesta mielestäni todellakaan ole kysymys. Aikuislukijalle Half a King kuitenkin tarjoaa seikkailullisen kurkistuksen fantasiakirjallisuuden maailmaan tai ainakin kelpo viihdettä.

sunnuntai 1. kesäkuuta 2014

Marc Brandel: The Moron

Tunnustan ostaneeni vuonna 1950 ilmestyneen kirjan pelkästään kannen perusteella. En oikeastaan edes aikonut lukea sitä, mutta ryhdyin kuitenkin puuhaan kehittävämmän viihteen puutteessa.

Kirjan keskushenkilö on outo hyypiö, joka varastelee naisten alusvaatteita ja ilmeisesti tyydyttää itseään niiden äärellä (joskaan tätä ei ihan suoraan sanota). Kirjan alussa eräs nainen arvaa hänen puuhansa - tai ainakin hyypiö niin luulee - ja hyypiö kokee perusturvallisuutensa uhatuksi. Hän päättää murhata naisen. Syystä, joka jäi minulle vähän epäselväksi, hän päättää varoittaa naista ensin kirjeitse. Sekoittaakseen jälkiä hän kirjoittaa useita muitakin uhkauskirjeitä eri henkilöille. Suurin osa kirjasta on näiden henkilöiden mielenmaiseman, lapsuustraumojen ja luonteen luotausta sekä melko epäuskottavaa heidän elämiensä yhteenkietoutumisen kuvausta.

Kirjan ehkä huomattavin anti on sen nykylukijasta aika kummallinen kuvaus homoseksuaalisuudesta ja erityisesti lesbojen epänormaaliudesta (eräs henkilöistä on lesbo ja eräs toinen ilmeisesti biseksuaali). "Jill, his own dear, sweet, funny little girl, was neither his, nor funny, nor even really a girl. She was one of those things you saw hanging - only they called it camping - around Tony Pastor's in the Village and Mona's and those other freak-show places." (s. 100) "[...] he knew from observation that the relationship between homosexuals could lead to a degree of mutual hatred, jealousy and hysteria impossible between normal people." (s. 104) Tällaista kirjaa lukiessaan voi vain todeta, että ajat ovat onneksi muuttuneet.

Kirjassa käsitellään epämääräisesti myös polittisia ja filosofisia teemoja, ja kirja onkin alunperin ilmestynyt nimellä The Choice, joka viittaa kirjassa aseteltuun filosofiseen kysymykseen vapaasta tahdosta ja valinnanvapaudesta. Mitään korkeakirjallisuutta teos ei kuitenkaan edusta.

Suosittelen kirjaa huonon, halpahintaisen kioskikirjallisuuden ystäville. Jos tykkäät Mickey Spillanesta, tykkäät ehkä tästäkin.

keskiviikko 28. toukokuuta 2014

Kimmo Leijala: Fosfori

En ole mikään runouden tai varsinkaan nykyrunouden suurkuluttaja, tai jos ollaan ihan rehellisiä, en lue nykyrunoutta käytännössä ollenkaan. Kykyni arvioida runoteoksen onnistuneisuutta on siis varsin rajallinen. Kimmo Leijalan edellisestä teoksesta pidin, vaikka en kokenut kovin hyvin ymmärtäväni sitä. Vitissä minua miellytti tunnelma, jossa sumu kohtaa ruosteen ja maaperä muistin. Leijalan uusin teos Fosfori sen sijaan jättää minut ihmettelemään, mistä kummasta lieneekään kysymys.

Teos muodostuu hyvin lyhyistä, lyhyimmillään jopa pelkän rivin tai muutaman sanan mittaisista yksiköistä, joita on jotenkin ryhmitelty. Osa teoksen sisällöstä on perinteisemmässä, pidemmässä runomuodossa. Leijalan edelliselle teokselle ominaiset luontokuvat ovat mukana, samoin kielellä leikkiminen (esim. "puurangot").

Sisällöstä en osaa sanoa oikein mitään - luin kirjan kaksi kertaa, mutta kirjailijan mahdollisesti tarkoittamat merkitykset eivät avaudu. Menin jopa niin pitkälle, että luin kustantajan esittelyn teoksesta; sen mukaan "[k]irja ja sen nimi ovat saaneet alkunsa Dresdenin pommituksista, ja sen ilmavat ja hengittävät säkeet sekä viittaavat fosforipommien aikanaan tuottamaan tuhoon että siirtävät tämän muistoa nykypäivään". Yritin tulkita teosta tämän tiedon kautta, mutta en ymmärtänyt siitä yhtään enempää enkä keksinyt yhteyttä teoksen sisällön ja Dresdenin pommitusten välillä.

Koska kirjallisuudenlaji on minulle lähes täysin vieras, en esitä mielipidettä teoksen hyvyydestä tai huonoudesta. Jonkinlainen kalvava hämmennys tästä kyllä jäi. Kaltaisilleni nykyrunousmaallikoille suosittelen mieluummin Vitiä, joka avautuu paremmin, vaikka ei runoutta niin tuntisikaan.

maanantai 26. toukokuuta 2014

Rulla Kebab

Kirjojen sijasta tänään on aika arvostella hieman erilainen painotuote, nimittäin kebablaatikko. Laatikossa lukee "Tuoreesti paistettu", "Tervetuloa Herkuttelemaan" ja "Rulla Kebab". Pakkauksen värit ovat vihreä-valkoinen-punainen ja kuvassa on ilmeisesti Pisan kalteva torni.

Ilmaisu "tuoreesti paistettu" on hämmentänyt minua pitkään. Miten paistetaan tuoreesti? Ehkä taustalla on englannin ilmaisu "freshly baked" - tosin en tiedä, voiko kebabin kohdalla varsinaisesti puhua leipomisesta.

Toinen hämmentävä seikka on Italiaan viittaava värimaailma ja kuva-aihe. Kebabia ja pitsaa toki usein myydään samoissa ravintoloissa, ja pitsa on kotoisin Italiasta. Ehkä pitsalaatikoille ja kebablaatikoille on haluttu yhtenäinen graafinen ilme ja siksi on päädytty Pisan torniin?

Kebablaatikossa hämmentää siis paitsi outoon maantieteelliseen suuntaan viittaava graafinen ilme, myös oikeinkirjoitussääntöjen vastainen ja kömpelön käännöksen sisältävä teksti. Olisi kiinnostavaa tietää, mikä taho laatikon on suunnitellut, sekä kuulla suunnittelijan ajatuksia hengentuotteestaan.

sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Roope Lipasti: Rajanaapuri

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni toisena kirjana luin Roope Lipastin teoksen Rajanaapuri. Lipastin Kotivinkissä vuoden 2005 tienoilla julkaistut pakinat ovat mielestäni huippuhauskoja, ja kirjailija on tuttu myös Turun Sanomista. Rajanaapuri on Lipastin ensimmäinen aikuisten romaani.

Kirja kertoo miehestä, joka vaikuttaa hyvin samanlaiselta kuin Lipastin pakinoissa esiintyvä kertojaminä. Tämä on kirjan suurin heikkous minun kannaltani: ensinnäkin kirjassa on aika paljon samoja juttuja kuin pakinoissa, eli vanhan kierrätystä, ja toisekseen kirjaa ei pysty mitenkään lukemaan ajattelematta, että se on jollakin tavalla omaelämäkerrallinen. On tietenkin hämärän peitossa, millainen henkilö Lipasti oikeasti on, ja onko mitään kirjassa kuvattua todella tapahtunut. Mielikuva omaelämäkerrallisuudesta kuitenkin estää keskittymästä kirjaan fiktiona, mikä on harmi - Lipasti nimittäin kirjoittaa erittäin hyvin, hänen juttunsa ovat hauskoja ja on kirjassa jonkinlaista syvällisempääkin sanomaa.

En osaa oikein arvioida, onko Rajanaapuri hyvä vai huono kirja. Miten kirjaan suhtautuisi, jos ei olisi lukenut Lipastin pakinoita? Mahdotonta sanoa. Kirja osoittaa konkreettisesti, miten suuri merkitys aiemmin luetulla on siinä, miten lukija jotakin yksittäistä teosta tulkitsee.

perjantai 23. toukokuuta 2014

Henry Hobhouse: Seeds of Change

Henry Hobhouse tarkastelee teoksessaan Seeds of Change - Five plants that transformed mankind viiden kasvin merkitystä ihmiskunnalle sekä niitä polittisia, kulttuurisia ja taloudellisia muutoksia, joita näiden kasvien hyödyntäminen on aiheuttanut. Kyseiset kasvit ovat kiinapuu, peruna, sokeri, puuvilla ja tee.

Kirjan aihe on kiinnostava, ja ryhdyinkin lukemaan suurella innolla. Kirja kuitenkin aiheutti pettymyksen. Hobhouse käsittelee valitsemiaan kasveja aika yksipuolisesti ja vaikuttaa paikoin jopa hivenen epäluotettavalta. Kirjassa on varsin leveäsanaista maalailua erilaisista aiheista ja etenkin eri kansojen kansanluonteesta; tyypillinen on esimerkiksi sivun 132 toteamus "But the Oriental nations were logical in a way that the hasty, individualist white man would never be" sekä sivulla 227 oleva viikinkiaiheinen runoilu "They were fatalistic, great and good comrades, connoisseurs of war, women, pillage, and rape, pirates who admitted of no conscience, no good nor evil, no sin nor virtue". Eihän tällaista voi oikein vakavalla naamalla lukea, etenkin kun kyseessä tosiaankaan eivät ole tiettyjen kansanryhmien representaatiot tiettyinä aikoina vaan ilmeisesti kirjoittajan omat mielipiteet, joita jonkinlaisina faktoina esitetään.

Kirjaa oli myös varsin hupaisaa lukea rinnan toisen elintarviketeknologian historiaan liittyvän aavistuksen epäluotettavalta vaikuttavan teoksen, Mark Kurlanskyn Suolan, kanssa. Suolassahan Kurlansky selittää muun muassa Gandhin toimintaa ja Yhdysvaltain sisällissotaa suolan kautta. Hobhouse taas väittää, että kiniinillä oli oleellinen merkitys sekä Gandhin että sisällissodan kannalta. Perheenjäsen ehdottikin, että minun pitäisi seuraavaksi lukea kaljan maailmanhistoria selvittääkseni, mikä merkitys kaljalla tai sen puutteella oli Gandhin poliittiselle toiminnalle ja Yhdysvaltain sisällissodalle.

Seeds of Change ei mielestäni ollut aivan umpihuono kirja, mutta odotin laajempaa ja tieteellisesti uskottavampaa esitystä aiheesta. Voin suositella kirjaa varauksin maanviljelyksen ja ruoantuotannon historiasta kiinnostuneille, mutta suosittelen lukemaan rinnan teoksen kanssa myös muita kirjoja aiheesta.

tiistai 13. toukokuuta 2014

Tuomas Vimma: Raksa

Kotimaisen nykykirjallisuuden lukuhaasteeni ensimmäiseksi teokseksi valikoitui Tuomas Vimman Raksa, joka kertoo remonttibisneksestä. Kirjan juoni on erittäin yksinkertainen. Virkaheitto insinööri saa töitä rakennusfirmasta. Töitä tehdään kovasti, välillä ryypätään ja satunnaisesti harrastetaan seksiä. Jonkin verran aikaa käytetään rakennusalan mädännäisyyksien ja muiden käytäntöjen pohtimiseen.

Ensivaikutelmani kirjasta ei ollut kovin positiivinen. Henkilöiden sovinismi, stereotyyppeihin perustuva henkilökuvaus ja erinäiset juopottelu- ja tupakointikohtaukset tuntuivat kovin nähdyiltä. Dialogi on hiukan liian puhekielistä minun makuuni ja kauheimpana rimanalituksena ällistytti kirjailijan yritys kirjoittaa Turun murretta (jota en olisi Turun murteeksi tunnistanut, ellei kirjailija olisi ystävällisesti selittänyt tarkoitustaan). Kirjan alusta tuli paikoitellen mieleen jopa Reijo Mäki, eikä mitenkään positiivisessa mielessä.

Kirja kuitenkin parani edetessään, ja pidin erityisesti rakennustöiden ja rakennusalan kuvauksesta. Mitään varsinaista insinööriproosaa teos ei juurikaan tarjoile, mikä on harmi, koska kirjailijalla uskoakseni olisi lahjakkuutta sellaiseen. Se vähä, mitä työvaiheita ja menetelmiä kuvataan, toimii hyvin.

Kirja on myös kiistatta vetävästi kirjoitettu, ja luin sen nopeasti. Vaikka henkilöt ovatkin ärsyttäviä, Vimma osa kuvata heitä tavalla, joka tekee heistä kiinnostavia.

Teoksen lopetus on erikoinen. Kirjailija vaihtaa yhtäkkiä kokonaan tyylilajia ja kuvailee veroneuvotteluja oudon spefianalogian kautta. On vaikea sanoa, onko kyseessä jonkinlainen huumori, vai onko kummallinen kohtaus tarkoitettu päähenkilön alkavan burnoutin aiheuttamaksi aistiharhaksi. Lukijalle siitä tulee joka tapauksessa hämmentynyt olo.

Raksan seksikohtaukset ovat muuten vielä ihan oma juttunsa. Kuten eräissä muissakin lukemissani kotimaisissa kaunokirjallisissa tuotteissa, tässäkin teoksessa seksiä harrastetaan kännissä. Kirja asettautuu siihen kirjalliseen traditioon, jossa kuumana käyvät naiset vonkaavat seksiä humalaisilta örveltäjämiehiltä, ja tällaisena kuvaakin ehkä enemmän kirjoittajan tai oletetun lukijakunnan toiveajattelua kuin suomalaisessa yhteiskunnassa ilmenevää todellista seksuaalikäyttäytymistä.

Miten on - nostiko vai laskiko Raksan lukeminen arvostusta, jota tunnen kotimaista nykykirjallisuutta kohtaan? Vaikea sanoa. Kirja oli ehkä hivenen parempi kuin ensin oletin, mutta ei mitenkään merkittävästi. Pelkästään tämän perusteella en ehkä arvostaisi kotimaista nykykirjallisuutta kovin korkealle.

sunnuntai 11. toukokuuta 2014

Lloyd Kahn: Tiny Homes - Simple Shelter

Lloyd Kahnin teoksessa Tiny Homes - Simple Shelter - Scaling Back in the 21st Century esitellään kaikenlaisia pieniä rakennuksia ja asuntoja: mökkejä, asuntoautoja, puumajoja, veneitä ja muita asumiseen enemmän tai vähemmän soveltuvia ratkaisuja. Kirjassa esiteltävät rakennukset ovat alle 500 neliöjalan eli noin 46 neilömetrin kokoisia. Kirjan painopiste on vahvasti ekologisuudessa, kierrättämisessä ja vaihtoehtoisessa elämäntavassa. Monia rakennuksista ei ole ollenkaan liitetty kunnallistekniikaan, ja useimpiin ei ole tarvittu tai pyydetty rakennuslupaa.

Kirja on ensinäkemältä hyvin inspiroiva. Kukapa ei haluaisi säästää rahaa, elää yksinkertaisemmin, omistaa vähemmän tavaraa ja säästää luontoa? Kuitenkin tarkempi luenta osoittaa, että useimmat kirjassa esitellyistä asunnoista eivät itse aisassa ole omistajiensa ainoita tai pysyviä koteja, vaan monilla pikkutalojen asukkailla on olemassa toinen koti tai vähintään sukulaisia, joiden luona voi säilyttää tavaroita tai joiden sähköä tai vettä voi hyödyntää. Monen rakennuksen kohdalla myös kerrotaan, että omistaja on asunut talossa esimerkiksi vuoden - mitä sitten tapahtui, jätetään sanomatta. Useimmat rakennukset ovat myös joko yhden aikuisen tai pariskunnan asuntoja, eli lapsiperheille elämäntapa ei välttämättä sovellu kovin hyvin.

Kirjan ongelmana onkin mielestäni sen tarjoileman ajatusmaailman epärealistisuus. On eri asia mökkeillä yksinään pikku majassa kuin asua perheen kanssa jatkuvasti hyvin pienissä tiloissa. Itse kaipaisinkin lisää inspiraatiota pienissä tiloissa elämiseen kaupungissa ja useamman ihmisen perheessä.

Kirjassa on kuitenkin joitain aivan loistaviakin juttuja, esimerkiksi suunnitelma pakolaisleirien asukkaiden asuttamiseksi trukkilavoista tehtyihin taloihin. Lisäksi kirjallisuusluettelo on erinomainen, ja tykkäsin myös katsauksesta vanhan ajan asuntoajoneuvoihin.

Pienistä asunnoista kiinnostuneille suosittelen myös Kirsten Dirksenin videoita, esimerkiksi tätä.

torstai 8. toukokuuta 2014

Mark Kurlansky: Suola - Eräs maailmanhistoria

Mark Kurlansky käsittelee populaarissa tietokirjassaan suolan historiaa aina ammoisesta muinaisudesta nykypäivään ympäri maailmaa. Hän käy läpi suolan merkitystä ihmiskunnalle, erilaisia suolantuotantotapoja, suolalaatuja ja suolaa sisältäviä ruokalajeja. Kirja perustuu paitsi tutkimuskirjallisuuteen, myös alkuperäislähteisiin sekä vierailuihin eri suolantuotantopaikoissa sekä suolan tuottamiseen liittyvien ihmisten haastatteluihin. Kirjassa ei ole lähdeviitteitä, mutta kirjallisuusluettelo siitä löytyy.

Kirja ei ole aivan niin kiinnostava kuin mitä alun ja aiheen perusteella voisi olettaa. Erityisesti Yhdysvaltojen suolatuotantoa käsittelevä osuus oli suoraan sanottuna aika tylsä. Pomppiminen ajasta ja paikasta toiseen hämmentää lukijaa, ja kirjoittajan tiukka keskittyminen suolaan ja vain suolaan saa epäilemään, että hän kenties jopa liioittelee tuon hyödykkeen merkitystä maailman historiassa. Lievää ärsytystä minussa aiheuttivat myös alun taivastelut siitä, miksi entisaikain ihmiset pitivät suolaa niin tärkeänä, kun kirjailija lähes samaan hengenvetoon kuitenkin kertoo suolantuotannon työläydestä ja suolan monista käyttötarkoituksista.

Teoksen suomennos ei ole mitenkään erityisen loistava. Erityisesti huomio kiinnittyy lainausten suomentamiseen, jossa suomentaja ei ole vaivautunut selvittämään, olisiko lainattuja teoksia jo aiemmin suomennettu jollakin vakiintuneella nimellä (esim. Lu Wenfu: Herkkusuu). Lisäksi kirjassa on paljon kursivointi- ja sisennysvirheitä, jotka vaikeuttavat lukemista.

Suosittelen kirjaa ruoka- ja maustehistoriasta kiinnostuneille, mutta tietyin varauksin: kirja ei ehkä ole historiallisten asioiden lähteenä ihan totaalisen luotettava.

keskiviikko 7. toukokuuta 2014

Kotimaisen nykykirjallisuuden muistilista

Eräässä facebook-keskustelussa puhuttiin kotimaisen kirjallisuuden dissaamisesta. On olemassa ihmisiä, jotka eivät lue kotimaista kaunokirjallisuutta, koska pitävät sitä kategorisesti huonona tai uskovat, etteivät lähtökohtaisesti pidä siitä. Monien keskustelijoiden mielestä tällainen oli käsittämätöntä, koska Suomessa ilmestyy paljon kirjoja, eikä koko maan kirjallisuuden kentästä voi tehdä päätelmiä muutaman lukemansa kirjan perusteella, saati kokonaan kotimaista kirjallisuutta lukematta.

Kuulun itsekin kotimaisen dissaajiin. Vanhat menevät, mutta nykykirjallisuus on mielestäni huonoa. Tarkemmin sanottuna olen lukenut ehkä viitisentoista 2000-luvulla ilmestynyttä suomalaista kirjaa, enkä ole keskimäärin pitänyt niistä. Monet ovat ihan ok, jotkut ovat kamalia, osa niin mitäänsanomattomia, ettei niitä edes muista lukeneensa. Yksikään lukemani 2000-luvulla kirjoitettu suomalainen kaunokirjallinen teos ei ole mielestäni ollut loistava.

Keskustelu sai minut kuitenkin tajuamaan, että 15 on aika pieni otos. Päätän nyt antaa kotimaiselle nykykirjallisuudelle uuden mahdollisuuden ja lukea muutamia kirjoja. Jos näistä ei löydy mitään kivaa, pitäkööt tunkkinsa. Lista perustuu saamiini suosituksiin, eli nämä ovat kaikki sellaisia kirjoja, jotka ovat jonkun mielestä hyviä tai ainakin ihan luettavia. Tässä listani:

Tuomas Vimma: Raksa
Roope Lipasti: Rajanaapuri
Päivi Alasalmi: Valkoinen nainen
Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät
Johanna Sinisalo: Linnunaivot
Kirotun maan kulkijat (julk. toukokuu 2014)

Vakavahko genretön ei ole listassa kovin hyvin edustettuna. Lukisin sellaistakin, mutta minulle suositellut kirjat käsittelevät juonikuvausten perusteella aiheita, jotka tuntuvat vähän ankeilta (esimerkiksi nälkäkuolema ja Pirkko Saision elämä - onneksi sentään eri kirjassa). Jos joku keksii mukavasta aiheesta kirjoitettua genretöntä suomalaista nykykirjallisuutta, saa suositella!

keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Andrew Dalby: Dangerous Tastes

Andrew Dalbyn teos Dangerous Tastes: The Story of Spices on kiinnostavinta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ruokahistorioitsija ja kielitieteilijä Dalby kertoo siinä mausteiden alkuperästä: milloin kukin mauste on ensmmäistä kertaa ollut ihmiskunnan käytössä, missä sitä on kasvatettu, milloin siitä on alettu käydä kauppaa ja mihin sitä on käytetty. Kirja paljastaa, että sellaisilla tutuilla mausteilla kuin esimerkiksi kanelilla ja kardemummalla on hyvin eksoottinen alkuperä, mutta se esittelee myös monia nyky-Euroopassa jo unohtuneita mausteita.

Kirjan näkökulma painottuu vahvasti mausteisiin, eikä kirjoittaja juurikaan sido maustekaupan ja mausteiden löytämisen tapahtumia maailman- tai varsinkaan sotahistoriaan, vaikka nämä asiat mitä suurimmassa määrin liittyvät yhteen. Kirjoittaja ei myöskään juurikaan taustoita käsittelemiään asioita tai useinkaan täsmennä, ovatko hänen kertomansa vuosiluvut ennen vai jälkeen länsimaisen ajanlaskun alkua. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että kirja vaatii lukijaltaan varsin hyvää yleissivistystä ja tietoja historiasta.

Toisena, ehkä useimpien lukijoiden mielestä pienehkönä, puutteen voi pitää sitä, että kirjoittaja käyttää aika säästeliäästi lähdeviitteitä. Lisäksi kirjan rakenteen logiikkaa on mielestäni välillä vaikea hahmottaa, ja samoihin asioihin palataan usein mielestäni hiukan oudossa järjestyksessä.

Näistä varsin pienistä puutteista huolimatta rohkenen suositella kirjaa kaikille ruoan historiasta ja etenkin mausteista kiinnostuneille.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Kung Fu -lehti

Yleisön pyynnöstä arvostelen Kung Fu -lehden numeron 5/1974.
Hitusen kieli poskessa tehdyltä vaikuttavassa lehdessä on kaikenlaista kung fu -asiaa: kavalan tohtori Fu Manchun maailmanvalloitusyrityksiä käsittelevä kolmeen osaan jaettu sarjakuva sekä sen välissä julkaistu elokuva-arvostelu sekä selostus Shaolin-temppeleistä.
Sarjakuvassa ei ole paljon mitään järkeä, mutta sen on sentään kuvittanut Marveliakin 80-luvulla piirtänyt John Buscema tunnistettavalla tyylillään. Elokuva-arvostelu oli kohtuullisen hauska ja jopa hiukan hörähtelin arvostelijan suorasanaiselle kuvaukselle ilmeisen pöljästä elokuvasta. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin kyseessä on elokuva nimeltään Chinese Mechanic - ehkäpä tämä elokuva, jolla on sama nimi ja sama pääosan esittäjä, vaikka juoni kuulostaakin ihan erilaiselta.) Kuvaus Shaolin-temppelistä on sekava ja jaaritteleva, mutta siitä saa jonkinlaista tietoa aiheesta.
Oman lisänsä lukukokemukseen toi lehden varsin marinoitu tila. Sivuille on kaatunut jotain töhnää, ja lehti haisee, kuten varmaan on asiaankuuluvaa 70-luvun kung fu -lehden kohdalla.
Lehden takakannessa mainostetaan Vampirellaa! Kas tuossapa käytännöllinen uimapuku.

Kenelleköhän uskaltaisin suositella tätä julkaisua? Ehkäpä jälleen kerran henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Ilias, toinen laulu

Iliaan toisen laulun alussa Zeus pohtii, miten Akhilleus saisi kunnian. Hän päättääkin tehdä Agamemnonille källin ja lähettää tälle valheellisen enneunen: jos akhaijit nyt ryhtyvät taisteluun, he tulevat voittamaan sodan. Herättyään Agamemnon kutsuu akhaijit kokoon, ja nämä uskovat enneuneen, kun sen kerran on nähnyt sotaurho ja ylipäällikkö Agamemnon.

Nyt seuraa huikaiseva juonenkäänne. Sen sijaan, että määräisi joukot hyökkäykseen, Agamemnon ehdottaakin, että sotajoukko suorii kotiin: "Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki: karkotkaamme jo laivoin pois sulo-syntymämaahan, emmehän Troiaa voi katulaajaa vallata koskaan."

Toisin kuin Agamemnon ehkä on olettanut, akhaijit rynnivät laivoilleen suunnilleen riemusta kiljuen ja koko sotaretki on mennä mönkään. Tarvitaan Odysseuksen apua, että sotajoukko saadaan kuriin ja järjestykseen ja takaisin taistelumielelle: päälliköitä Odysseus suostuttelee, rahvasta hakkaa valtikalla saadakseen nämä tottelemaan. Kaikki muut saadaankin järjestykseen, paitsi eräs Thersites, "suunpieksäjä suunnaton", joka "rumin mies oli Troian luo tulijoista, kampurajalka ja nilkku". Thersites kritisoi Agamemnonin toimintaa, mutta väkivallalla tästäkin tilanteesta selvitään: mies tokenee, kun Odysseus hakkaa häntäkin valtikalla.

Akhaijien päämiehet uhraavat ja rukoilevat, ja sotajoukot järjestetään hyökkäykseen. Laulun loppuosa koostuu äärettömän tylsästä laivaluettelosta, jossa luetellaan heimoittain ensin akhaijien ja aivan laulun lopussa lyhyesti troialaisten sotajoukkoihin kuuluvat pienemmät porukat. Tämä osuus on selitysten mukaan myöhempää tuotantoa kuin muu osa runoelmaa, eivätkä siinä esitetyt kansallisuuksien suhteet vastaa muuta runoelmaa. Aasinsillanomaisesti myös troialaiset havaitsevat, että akhaijit aikovat ryhtyä hyökkäykseen, ja järjestävät omat joukkonsa.

Laulun alkuosa on melkoista sekoilua, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoitettu humoristiseksi vai ei. Agamemnonin reaktio enneuneensa ja Odysseuksen riehuminen valtikan kanssa ainakin vaikuttavat nykylukijasta melkoiselta komedialta.

Vielä sananen suomennoksesta: mitä mahtaa tarkoittaa "taloss' Aktorin, Azeun pojan, nous yliskammiohon tytär kaino ja kohtasi Areen suurväkisen; salasaapuja siell' lepäytteli immen"? Kuulostaa potentiaalisesti vähän tuhmalta, mutta kuka tästä koukeroisesta kielestä selvän saa?

maanantai 17. maaliskuuta 2014

James M. Ward ja Jane Cooper Hong: Pool of Radiance

Pool of Radiance oli lapsuuteni suosikkipelejä. Tai tarkemmin sanottuna se oli itse ohjelmoitujen pelien ja merkkigrafiikkapohjaisten pacman-kloonien lisäksi ainoa pelimme. Asiaan kuului, että peliä pelattiin ikivanhalla harmaanäyttö-pc:llä, jonka toisessa korppuasemassa rouskutti DOS-levyke ja toiseen vaihdeltiin pelilevykkeitä sen mukaan, missä Phlanin kaupunginosassa satuttiin liikkumaan. Taistelujen latautumista odottaessa olisi vaikka kerinnyt keittää kahvit, grafiikka oli täydellisen epäselvää ja englantiakin oli tainnut tulla luettua peräti kaksi vuotta, mikä ei kovinkaan paljon auttanut pelin juonen tajuamisessa. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että pelissä oli tarkoitus "puhdistaa slummeja", toisin sanoen tappaa kaikki niiden asukkaat. Jo lapsena sellainen tuntui minusta hiukan epäeettiseltä.

Tätä taustaa vasten odotukset Pool of Radiance -kirjan suhteen eivät varsinaisesti olleet korkealla. Kirja paljastuikin jopa omassa lajissaan melkoisen köykäiseksi. Eiväthän Forgotten Realms -kirjat nyt muutenkaan mitään korkeakirjallisuutta ole, mutta PoR kunnostautuu sellaisella juonen älyttömyydellä ja henkilöhahmojen pölvästiydellä, että sellaista harvoin näkee. Lisäksi kirja heijastelee mielestäni hupaisalla tavalla 80-luvun kulttuurisia ilmiöitä, muun muassa kehonrakennusta ja He-Manin tapaisia audiovisuaalisia tuotteita.

Kirjan juoni on oikeastaan niin hölmö ja sellaisia aukkoja täynnä, etten lähde analysoimaan sitä tarkemmin. Haluan kuitenkin tuoda esille suosikkikohtani: yksi päähenkilöistä joutuu murhanhimoisen raivon valtaan nähtyään huonosti hoidetun keittiöpuutarhan kituvat kaalit. Jos ette muuten usko, niin tässä on kuva aukeamasta:


tiistai 4. maaliskuuta 2014

Liisa Keltikangas-Järvinen: Temperamentti - ihmisen yksilöllisyys

Liisa Keltikangas-Järvisen kirjassa kerrotaan niistä synnynnäisistä piirteistä, jotka muodostavat ihmisen temperamentin. Keltikangas-Järvisen mukaan temperamentti on suhteellisen pysyvä setti ominaisuuksia, jotka ilmenevät jo lapsuudessa ja kestävät aikuisuuteen. Esimerkiksi ujous, varautuneisuus, aktiivisuus tai sosiaalisuus voivat olla temperamenttipiirteitä.

Keltikangas-Järvinen kertoo, että mikään temperamentti ei sinällään ole hyvä tai huono, vaan olennaista on temperamentin ja ympäristön yhteensopivuus. Esimerkiksi koulussa tietyt temperamenttipiirteet voivat ennakoida ongelmia, ja siksi opetuksessa ja muussakin kasvatuksessa olisi hyvä ottaa huomioon lasten yksilölliset temperamentit.

Keltikangas-Järvisen kirja on tärkeä puheenvuoro tärkeästä aiheesta, ja uskoakseni hänen oppejaan on nykyään kasvatusalalla otettu huomioon. Kirja kuitenkin mielestäni kärsii jonkinlaisesta sekavuudesta: erityisesti Keltikangas-Järvisen esittelemät temperamenttiluokitukset (helppo temperamentti, vaikea temperamentti jne.) ovat mielestäni todella epäloogisia ja arkikokemuksen vastaisia. Myös sosiaalisen ujouden niputtaminen yhteen kaikenlaisten uusien asioiden vierastamisen kanssa tuntuu itselleni vieraalta. Asia siis sinänsä on mielestäni tärkeä, mutta pohdin, onko kirjan oppien soveltamisesta oikeasti mitään hyötyä - vaara luokittaa ihmiset aivan väärin on mielestäni todella ilmeinen.

Puutteistaan huolimatta kirja on mielestäni ajatuksia herättävää ja tärkeää luettavaa sekä lasten vanhemmille että opettajille.

sunnuntai 9. helmikuuta 2014

Mikä on kirjasto?

Seurasin pitkästä aikaa kirjastoalan sisäistä keskustelua internetistä. Tein hivenen masentavan havainnon: eräänä keskeisenä puheenaiheena näyttää edelleen kaikkien näiden vuosien jälkeenkin olevan Entressen kirjasto, sen nuorisotalomaisuus ja etenkin tämän formaatin paheksuminen.

Keskustelu sai minut pohtimaan, mikä oikeastaan on kirjasto. Olen joskus vuosia sitten kuullut mielestäni hyvän määritelmän, jonka muistaakseni lausui Turun kaupunginkirjaston kirjastotoimenjohtaja Inkeri Näätsaari. Määritelmän mukaan kirjasto on yhtä kuin kokoelma, luettelo ja asiakaspalvelu. Laveammin asian voi ilmaista siten, että kirjaston tehtävä on pitää (luettelon ja asiakaspalvelun välityksellä) tarjolla tietoa (joka on tallennettu fyysisesti kokoelman muodostaviin niteisiin, tai mihin sitä nyt nykyään tallennetaankaan). Kaikki tieto ei tietenkään ole tallennettuna kirjoihin tai muihin fyysisiin, lainattavissa oleviin esineisiin, vaan varsin suuri osa tiedosta löytyy nykyään sähköisessä muodossa tietoverkosta, ja osa tiedosta löytyy tietenkin vain ihmisten aivoista.

Mielestäni kirjaston tehtävä on helpottaa asiakkaiden pääsyä kaiken tiedon äärelle, formaatista riippumatta. Fyysisten tallenteiden - kirjojen, cd-levyjen ja vastaavien - kohdalla perinteinen asiasanoitus ja luokitus luettelotietokantoineen ja tietopalveluhenkilöstöineen on hyvä keino. Tietoverkossa olevan tiedon löytämiseen nämä keinot eivät ole yhtä hyviä. Verkossa olevan tiedon löytämiseen meillä ei tällä hetkellä ole erityisen hyviä keinoja, mutta vähimmäisvaatimuksena on mielestäni riittävä asiakastyöasemien määrä sekä henkilökunnan riittävät tiedot siitä, millaista tietoa verkossa on ja miten sitä voi hakea. Mitä taas tulee ihmisten päänupin sisällä olevaan tietoon, sitä voi yrittää kalastella esille yleisöluennoin, lukupiirein, keskustelukerhoin ja vuorovaikutteisin kirjavinkkauksin.

Tietopalvelu on siis mielestäni kirjaston keskeisin toiminto. Yleisen kirjaston ei kuulu olla nuorisotalo tai mekkalointiareena, mutta ei myöskään kirjanrakastamo, jossa bibliofiilit hautovat aarteitaan kirkkomaisen hiljaisuuden vallitessa jättäen huomiotta ympäröivän yhteiskunnan kehityksen. Jos toiminto palvelee tietopalvelua, sitä pitää harjoittaa - jos taas ei, sitä ei pidä tehdä.

Entäs viihde, lukija ehkä kysyy. Itse olen sitä mieltä, että taide, viihde ja tieto eivät sulje toisiaan pois. Konsolipelit ja hömppäromaanit ovat yhtä hyviä tietopalvelutoiminnan kohteita kuin talonrakennus tai Foucault. Kirjasto ei toki voi ottaa kokoelmaansa kaikkea, mutta kirjastohenkilökunta pystyy etsimään tietoa kaikesta.

lauantai 8. helmikuuta 2014

Ross W. Greene: Tulistuva lapsi

Yhdysvaltalainen psykologi Ross W. Greene esittelee kirjassaan uuden lähestymistavan helposti turhautuvien ja joustamattomien lasten ymmärtämiseen ja kasvattamiseen. Greenen mukaan tulistuminen ja raivokohtaukset eivät ole tahallisia, vaan johtuvat oppimisvaikeuksista mm. turhautumisen sietoon, tunteiden käsittelyyn, joustavuuteen, suunnitteluun ja organisointiin liittyvillä alueilla. Greenen mukaan lapsi käyttäytyy hyvin, jos osaa, ja hänen kasvatusnäkemyksensä mukaan lapsia tuleekin opettaa selviytymään paremmin näillä osa-alueilla. Nykyään muodissa olevat palkitsemis-, rangaistus-, pisteytys-, ja jäähykäytännöt eivät palvele tätä tarkoitusta, ja niistä pitäisikin hänen mukaansa luopua varsinkin helposti tulistuvien lasten kohdalla.

Greene esittelee kirjassaan "B-suunnitelmaksi" kutsumansa tavan kommunikoida hedelmällisemmin tulistuvien lasten kanssa. B-suunnitelma on luonteeltaan hyvin samanlainen kuin How to talk so kides will listen... -kirjassa esitellyt kommunikoinnin menetelmät. Se perustuu empatiaan, molempien osapuolten huolenaiheiden huomioonottamiseen sekä ongelman ratkaisemiseen yhdessä.

Greenen kirja tarjoaa mielestäni hyviä työkaluja paitsi tulistuvien lasten, myös tavallisten lasten ja aikuisten kanssa toimimiseen. B-suunnitelmaa voi hyvin soveltaa esimerkiksi asiakaspalvelutyössä, ja lienen itse tietämättäni soveltanut sitä esimerkiksi erilaisista maksuista valittavien asiakkaiden kanssa.

Kirjassa on sen suurten ansioiden lisäksi joitakin puutteita. Ensimmäisenä huomio kiinnittyy toistoon. Jo sinällään melko ohuessa kirjassa toistetaan amerikkalaiseen tapaan monet asiat hyvinkin kolmeen tai neljään kertaan, jolloin lukijan huomio herpaantuu.

Toinen puute liittyy kirjan sisältöön. Vaikka asia sivulauseenomaisesti mainitaankin, kirjoittaja ei erityisesti painota sitä tosiasiaa, että lapsen tulistuminen voi olla - ja usein uskoakseni onkin - oire perheen tai yhteiskunnan laajemmista, syvemmistä ongelmista. Uskoakseni (ainakin hieman isompien) lasten raivokohtaukset usein liittyvät tilanteeseen, jossa heiltä vaaditaan epärealistisia asioita, usein luullakseni joko huomattavaa älyllistä kypsyyttä tai emotionaalista itsenäisyyttä. Tällöin varsinainen ongelma ei ole lapsessa, vaan vanhemmissa tai yhteiskunnassa. Mielestäni on myös väärin verrata saman perheen lapsia ja todeta, että tulistuva lapsi on epänormaali, koska hänen sisaruksensa on vastaavassa tilanteessa rauhallinen - voihan olla, että juuri rauhallisena pysyvä lapsi on epänormaalin rauhallinen, ja tulistuva taas reagoi normaalisti olosuhteet huomioon ottaen. Pyytäisinkin kirjan lukijoita ensin katsomaan peiliin ja pohtimaan, voisivatko omassa lapsessa ilmenevät oireet johtua jostakin lapsen ulkopuolisesta tekijästä, esimerkiksi vanhempien omista ongelmista.

Muutamista puutteista huolimatta pidän kirjaa kuitenkin varsin hyödyllisenä oppaana siihen, miten tulistuvien lasten ja ylipäätään ihmisten kanssa tullaan toimeen. Suosittelen kirjaa kaikille niille, jotka ovat ihmisten kanssa tekemisissä ja kokevat sen joskus vaikeaksi.

keskiviikko 29. tammikuuta 2014

Vastauksia haastekysymyksiin

Lukeminen ja varsinkin bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, kiitos joululahjaksi saadun Skyrimin. MarikaOksa Oksan hyllyltä -blogista oli kuitenkin lähestynyt minua haastekysymyksillä, joihin vastaan.

1) Jos sinulla olisi juuri nyt mahdollisuus matkustaa aivan minne tahansa, minne lähtisit? Miksi?
Kävisin tapaamassa kaikkia kavereitani. Päättäisin reissun mustikkametsään - olettaen, että saisin matkustaa myös ajassa.
2) Haluaisitko suositella joitakin seuraamiasi blogeja - muita kuin kirjablogeja?
En juuri seuraa blogeja, mutta Ikomi on hyvä.
3) Onko kirjahyllysi järjestetty jonkin tietyn systeemin mukaan?
Kauno ja tieto erikseen, kauno aakkosjärjestyksessä ja tieto koon mukaan. Sarjakuvissa mystinen järjestys, jota en itsekään ymmärrä.
4) Kuka kirjallinen hahmo olisi sinulle mieleinen ystävä?
Luen enimmäkseen vakoojista, murhamiehistä, sotureista ja muista vastaavista. En usko, että haluaisin tutustua sellaisiin lähemmin. Jos joku pitäisi valita, niin otan sen insinöörityypin Canal Grandesta.
5) Mikä on bravuurisi keittiössä?
En yleensä tee pahaa ruokaa.
6) Oletko koukussa kahviin, teehen tai johonkin muuhun juomaan?
No todellakin olen. Onneksi ei ole tullut kokeiltua vahvempia huumeita.
7) Onko jokin elokuva tai tv-sarja ollut parempi kuin kirja, jonka pohjalta se on tehty?
Tekisi mieli sanoa Game of Thrones, mutta on se sarjakin oikeasti aika huono. Master and Commander -elokuva on kohtalaisen hyvä, samaa tasoa kirjojen kanssa.
8) Minkä kevään 2014 uutuuskirjan odotat erityisesti saavasi käsiisi?
Luotan siihen, että jos Abercrombie tai Lynch julkaisevat jotain, saan tietää siitä.
9) Onko lukemisesi suunnitelmallista? Menetkö kirjastoon tarkan kirjalistan kanssa, listaatko kirjakatalogeista 'must read' -luettelon tms? Vai luotatko enemmän sattuman voimaan ja nappailet kiinnostavia kirjoja lukupinoon sitä mukaa, kun niitä tulee vastaan?
Luen ihan mitä sattuu löytymään esim. piilotettuna Alkon muovikassiin työhuoneen pöydän alle.
10) Millainen kirjan kansi viehättää sinua? Kiinnitätkö huomiota väreihin, kuviin? Vai etkä huomaa kantta ollenkaan?
Kannet ovat tärkeitä. En yleensä osta kirjaa, jos siinä on ruma kansi, vaikka kirja itsessään olisi hyväkin. Inhokkikanteni on eräässä fantasiakirjassa, jonka nimen olen unohtanut. Siinä kaksi kömpelösti piirrettyä nuorukaista näyttäisi tsekkailevan toistensa takapuolia, vaikka luullakseni itse kirjassa ei tapahdu mitään sellaista.

En laita haastetta eteenpäin, vaan poistun kaunistamaan Skyrimin maakunnan epäkuolleisuustilastoja.

torstai 16. tammikuuta 2014

Volter Kilpi: Kirkolle

Volter Kilven vuonna 1937 ilmestynyt Kirkolle päättää Saaristosarjan, johon kuuluvat myös Alastalon salissa ja Pitäjän pienempiä. Kustaviin puulaivojen aikakauteen sijoittuvassa teoksessa kuljetaan kirkolle ensin kävellen ja sitten kirkkoveneellä. Lopulta päästään perille, ja väki menee kirkkoon. Matkan varrella kirjailija tarkastelee elämää eri-ikäisten ja erilaisten henkilöiden näkökulmasta: nuorten ja vanhojen, köyhien ja rikkaiden, elämässään enemmän tai vähemmän onnistuneitten. Kirjailija muistuttaa moneen kertaan, että ihmiset ovat (konkreettisestikin) samassa veneessä ja päätyvät lopulta samaan kirkkotarhaan, ensin ehkä mullan päälle, mutta lopulta kaikki sen alle.

Kilven tyylin ehkä tunnetuimpana piirteenä on sen verkkaisuus - kaikille lienee tuttu Alastalon salin myyttinen, legendaarinen piipunvalintakohtaus, jossa piipun valinnasta saisi suorastaan kokonaisen oman kirjansa. Kirkolle-kirjassa erityiseksi haasteeksi nousee kuitenkin Kilven sanavarasto, joka sisältää runsaasti murteellisia, vanhahtavia tai jopa itse keksittyjä sanoja. Erityisesti kapteeninpoika Albertin mielenmaisemaa kuvaavat Kilven "paisuvammaksi proosaksi" nimittämät säkeiksi jaetut kohdat ovat aivan sietämättömiä, ja erääseen sellaiseen kohtaan luku-urakkani tyssäsi viikoiksi, ellei kuukausiksi.

Noin muuten kirja on kyllä hyvä, jopa nerokas. Kilpi sukeltaa henkilöidensä mieleen uskottavasti ja luo heistä todellisia, persoonallisia ihmisiä. Kirjassa kerrotut ihmiskohtalot ovat dramaattisia, karuja ja järkyttäviäkin. Huumoriakaan ei ole unohdettu, ja erityisesti pidin siitä jaksosta, jossa Kilpi tarkastelee maailmaa kapteenin 3-vuotiaan Väinö-pojan silmin. Väinön ohella suosikikseni nousi herras-Manta, hieman hämäräksi jäävä turhamainen ja maailmallinen naisihminen.

Kirjan kiistattomista ansioista huolimatta en oikein uskalla suositella sitä muille kuin henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku. Perus-Remeksen ystävät eivät kenties saa teoksesta kovinkaan hekumallisia nautintoja irti.

perjantai 10. tammikuuta 2014

torstai 2. tammikuuta 2014

Retkibussi

Joskus töissä tulee vastaan niin upeaa kirjallisuutta, että siitä ei vain voi jättää kertomatta.
Ei ole kovin vaikeaa tehdä itse retkibussi! Tässä rikkaasti kuvitetussa kirjassa kerrotaan, miten se tapahtuu.
Pahoittelen kuvien laatua. Ashalla ei parempia saa.