tiistai 31. joulukuuta 2013

Adele Faber ja Elaine Mazlish: How to talk so kids will listen & listen so kids will talk, vuoden 2012 laitos

Edellinen arvioimani lastenkasvatusaiheinen kirja, Judith Rich Harrisin Kasvatuksen myytti, väitti ettei kotikasvatuksella juurikaan ole väliä - lapset sosiaalistuvat ryhmässä, eikä kotikasvatus vaikuta siihen, millaisia heistä lopulta tulee. Faber ja Mazlish esittelevät alkujaan vuonna 1980 ilmestyneessä klassikkoteoksessaan kolikon toisen puolen. He osoittavat, että kotikasvatuksella todella on väliä, koska koko perheen ja etenkin vanhempien elämä lasten kanssa voi olla sietämätöntä, jos kasvatus menee pieleen. Ei ole mikään merkityksetön asia saada lapset käyttäytymään kunnolla edes kotona. Lisäksi teoksessa annetaan lähtökohdaksi, että vanhemmat voivat vaikuttaa lasten elämään myös kodin ulkopuolella esimerkiksi viestimällä opettajien kanssa.

How to talk... -kirjassa annetaan muutamia yksinkertaisia ohjeita lasten kanssa kommunikoimiseen. Suhtaudu lapseen samanlaisella kunnioituksella kuin aikuisiin; hyväksy lapsen tunteet ja auta lasta tunnistamaan ne; rankaisemisen sijaan ratkaise ongelmia yhdessä lapsen kanssa; älä aseta lasta mihinkään rooliin. Jokainen tekniikka esitellään selkeästi kirjoitetussa luvussa, jonka sanomaa tukevat piirrokset ja kopioitavat muistilistat. Kirja onkin yksi helppokäyttöisimpiä ja selkeimpiä oppaita, jonka olen lukenut. Myös kirjan sanoma empatiasta ja kunnioituksesta on mielestäni varsin kannatettava.

Kirjassa on varsin vähän huonoja puolia. Esille voisi nostaa sen, että kirjassa esitellyt tekniikat ovat aika haastavia - vanhemman täytyy kyetä olemaan henkisesti läsnä ja tunnistamaan sekä omat että lapsen tunteet. Väsyneille vanhemmille tällainen voi olla vähän hankalaa. Lisäksi kirjassa ei ihan riittävästi tuoda mielestäni esille sitä, että kirjoittajien mielestä puhuminen ei ole ainoa keino lapsiperheen tilanteiden hallitsemiseen - vaikka he eivät jäähyä varsinaisesti suosittelekaan, lapsen tai tavaran poistaminen vaarallisesta tilanteesta on kuitenkin heidän mielestään suositeltavaa. Kirjasta voi myös saada sellaisen vaikutelman, että kirjoittajien mielestä vanhempien pitäisi olla lastensa saatavilla kaiken aikaa ja tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä kenties ei ole kirjoittajien tarkoitus, mutta asia jää vähän epäselväksi. Lisäksi kirjoittajien esittelemät tekniikat perustuvat pitkälti kielelliseen viestintään, jotan ihan pienten lasten kanssa ne eivät toimi yhtä hyvin (mutta toimivat kuitenkin - olen hiukan testaillut 2-vuotiaan kanssa).

Parista pienestä puutteesta huolimatta kirja on mielestäni erittäin hyvä, ja suosittelen sen lukemista paitsi kaikille vanhemmille niin myös kaikille ihmisille, jotka haluavat parantaa kommunikointitaitojaan erilaisissa konfliktitilanteissa. Kirja mielestäni soveltuu ohjenuoraksi esimerkiksi vaativissa asiakaspalvelutilainteissa työskenteleville. Kirja soveltuu mielestäni erityisen hyvin luettavaksi rinnan Pamela Druckermanin Kuinka kasvattaa bébé -kirjan kanssa.

Uuden vuoden toivotukset

Alun uuden vuoden
vietän viinaa juoden,
paskon portinpieleen
ja tatuoin sun kieleen
ison hakaristin
välineillä nistin.
Talopesulassa
herään krapulassa
haisten kauhealta
Parta-Penan alta.

Toivotan lukijoilleni hyvää uutta vuotta! Älkää tehkö kuten runoteoksen varsin vulgääri kertojaminä, vaan juhlikaa vuodenvaihdetta mieluummin täysin päinvastaisten aktiviteettien parissa.

perjantai 27. joulukuuta 2013

Ilias, ensimmäinen laulu

Sain joululahjaksi pitkään himoitsemani Iliaan Otto Mannisen suomennoksena. Raportoin edistymistäni laulu kerrallaan. (Disclaimer: jos joku opiskelija tai vastaava googlaa Iliaan juoniselostusta, niin älkää nyt herrajumala uskoko mitään, mitä kirjoitan, vaan tarkistakaa asia jostain oppineesta lähteestä.)

Kuten useimmat tietänevät, Ilias sijoittuu Troijan sotaan. Ensimmäisessä laulussa tapaamme kreikkalaiset sotaurhot Agamemnonin ja Akhilleuksen, jotka joutuvat nokkapokkaan keskenään. Agamemnon on ilmeisesti koko kreikkalaisten sotajoukon pomo tai ainakin hän komentaa useampia miehiä kuin Akhilleus (joka muuten on sama heppu, joka tunnetaan sanonnasta "Akilleen kantapää"). Sotajoukko on ottanut naisvankeja, jotka on jollain logiikalla jaettu sotilaiden kesken. Agamemnon on saanut troijalaisen Apollon papin Khryseksen tyttären, kun taas Akhilleus on saanut Briseis-nimisen naisen. Khryses tulee kreikkalaisten leiriin tarjoamaan lunnaita tyttärestään, mutta Agamemnon kieltäytyy luovuttamasta tätä sillä perusteella, että tytär on paremman näköinen ja vielä askareissakin taitavampi kuin Agamemnonin oma vaimo. Khryses pyytää apua Apollolta, joka ryhtyykin ampumaan kreikkalaisiin ruttoa aiheuttavia nuolia. Kreikkalaiset pyytävät apua ennustajalta, joka paljastaa heille Apollon puuhat ja kertoo, että ainoa keino jumalan lepyttämiseen on antaa tytär Khrysekselle takaisin ilman lunnaita. Agamemnon ei tästä ilahdu, vaan vaatii, että hänen pitää saada muilta kreikkalaisilta hyvityksiä, jos hän joutuu luovuttamaan Khryseksen tyttären.

Akhilleus rupeaa aukomaan Agamemnonille päätään. En ihan tajunnut, mitä hän sanoo, mutta ilmeisesti se oli jotain tosi ärsyttävää, koska Agamemnon ilmoittaa ottavansa hyvitykseksi Briseiksen. Akhilleus vetää herneen todella syvälle nenäänsä ja ilmoittaa, ettei suostu enää taistelemaan. Hän pyytää äitiään, merijumalatar Thetistä, anomaan ylijumala Zeusta kääntämään sotaonnen kreikkalaisille vastaiseksi kunnes Akhilleus jälleen palaa taisteluun. Thetis tekeekin näin ja Zeus suostuu, mistä tämän puoliso Hera (tai Here, kuten nimi kirjassa kirjoitetaan) pahastuu. Puolisoiden välille tulee riitaa, ja Zeus uhkaa ruveta kurittamaan Heraa. Väliin onneksi tulee lepyttelemään heidän poikansa Hefaistos, ja jumalat ryhtyvät juhlimaan iloisina, mihin laulu loppuu.

Teoksen kieliasu on vanhahtava ja vaikeaselkoinen, mutta ei mahdoton ymmärtää. Lopussa olevat selitykset auttavat lukemisessa. Teoksen henkilöt äksyilevät, mököttävät, uhkailevat ja kiukuttelevat ensimmäisessä laulussa vähemmän sankarillisella tavalla. Kreikkalaiset sotaurhot käyttäytyvät suorastaan kuin mitkäkin bridezillat. Tästä on hyvä jatkaa.

Opin ensimmäisestä laulusta myös uutta: teoksen syntyajan kreikkalaiset ovat ajatelleet, että tummaihoiset ihmiset ovat jumalien erityisessä suosiossa.

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Judith Rich Harris: Kasvatuksen myytti

Tarkoitukseni oli oikeastaan lainata jokin lastenkasvatusopas. Koska ne kaikki kuitenkin vaikuttivat niin hölmöiltä, päädyin päinvastaiseen ratkaisuun - kirjaan, jossa kyseenalaistetaan kotikasvatuksen pitkäaikaiset vaikutukset lapsen persoonallisuuteen ja menestymiseen.

Judith Rich Harris hahmottelee kirjassaan ryhmäsosialisaatioteoriaksi kutsumansa teorian, jonka mukaan vanhempien suorittamalla kasvatuksella on vain vähän vaikutusta siihen, millaisia ihmisiä heidän lapsistaan tulee. Enemmän merkitystä on perintötekijöillä sekä niillä kokemuksilla, joita lapset saavat ikätovereittensa parissa. Harrisin mukaan lapset sosiaalistuvat nimenomaan lapsiryhmissä, eivät vanhempiensa ansiosta.

Harrisin ajatukset ovat kiinnostavia, ja ne epäilemättä pitävät paikkansa ainakin osittain. Kirjassa on kuitenkin useita puutteita ja vikoja, joita käsittelen seuraavassa tarkemmin.

Kirjan olennaisin puute on se, ettei kirjoittaja käytä ollenkaan lähdeviitteitä. Kirjallisuusluettelo kirjasta löytyy, mutta monille kirjailijan väitteille ei löydy minkäänlaista lähdettä, ja parhaimmillaankin lähteeksi mainitaan vain jokin tutkimus, mutta ei sivunumeroa. Monet Harrisin väitteistä ovat erikoisia, jopa kumouksellisia, joten lähdeviitteet auttaisivat huomattavasti väitteiden uskottavuuden arvioinnissa.

Toisena puutteena pidän kirjoittajan ajatusten paikoittaista epäselvyyttä. Harris itsekin esimerkiksi myöntää, ettei kulttuurisesti suhteellisen homogeenisissa ympäristöissä kasvaneiden lasten kohdalla ole mahdollista erottaa, mitkä vaikutteet on saatu vanhemmilta, mitkä ikätovereilta. Hän marssittaakin teoriansa tueksi joukon erityistapauksia, joissa vanhemmat ovat voineet vaikuttaa vain vähän lastensa sosialisaatioon: esimerkiksi kuulevien vanhempien kuurot lapset ja maahanmuuttajien lapset. Mielestäni erityistapauksilla ei kuitenkaan voi todistaa niitä mekanismeja, joilla enemmistön lapset sosiaalistuvat.

Kolmanneksi Harris käyttää lasten kasvamisen ja kehityksen arvioinnista ilmaisuja, joita ei avaa tarkemmin. Mikä oikeastaan on "persoonallisuus", josta Harris puhuu? Onko ihmisellä todella olemassa pysyvä, muuttumaton persoonallisuus, ja miten sitä voi mitata? Entä mitä Harris tarkoittaa elämässä menestymisellä? Vastausta kirjasta ei saa.

Neljänneksi Harris kylläkin kirjoittaa paljon erilaisista kulttuureista, mutta häneltä näyttäisi puuttuvan kulttuurintutkijan ammattitaito ja herkkyys erilaisten kulttuuristen ilmiöiden ja niiden vuorovaikutusten havaitsemiselle. Kirjaa lukiessani minulle tuli jatkuvasti sellainen vaikutelma, että Harrisin näkemykset ihmisryhmien biologiaan pohjautuvasta ja samankaltaisena pysyvästä toiminnasta itse asiassa pohjautuvat hänen kokemuksiinsa omasta lapsuudestaan ja omien lastensa lapsuudesta. Erityisen kummallisena pidän Harrisin väitettä (s. 277), että Yhdysvalloissa vanhemmat eivät kohtele tyttöjä ja poikia eri tavalla millään merkittävällä tavalla. En toki ole amerikkalainen, mutta väitän, että länsimaissa tyttöjä ja poikia kyllä yleisesti kohdellaan eri tavalla.

Viidentenä vikana joudun tuomaan esille simpanssit. Harris perustelee monia ihmisiin liittyviä käsityksiään simpanssien toiminnalla vastaavassa tilanteessa. Simpanssit ja ihmiset ovat toki geneettisiä lähisukulaisia, mutta kuitenkin kaksi eri lajia. Läheistäkin sukua olevat lajit voivat käyttäytyä eri tavalla, joten simpansseja tuskin voi käyttää perusteluna yhtään mihinkään.

Kuudentena virheenä mainitsen itse ryhmäsosialisaatioteoriaan liittyvän seikan. Harrisin mukaan ikätovereitten ryhmä muokkaa lapsesta sellaisen, millaisena hän aikuisuudessaan esiintyy. Harris puhuu koko ajan ikään kuin lapsi kuuluisi vain yhteen ikätoveriryhmään (jonka sisällä hän toki voi mieltää identiteettinsä eri tavoin). Kuitenkin on ihan tavallista, että lapsi kuuluu esimerkiksi sekä koululuokkaan että harrastusryhmään, eikä näiden rymien välillä välttämättä ole mitään vuorovaikutusta. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Harrisin näkemys näistä tilanteista ja niiden vaikutuksesta lapsen persoonallisuuden kehitykseen.

Viimeiseksi Harrisin argumentaatio vaikuttaa välillä hieman olkiukkomaiselta. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa synnytyssairaaloiden käytännön laittaa vastasyntynyt heti synnytyksen jälkeen äidin rinnoille sanomalla, ettei käytäntö todellisuudessa vaikuta lapsen ja äidin kiintymyssuhteen lujittumiseen. Itse en kuitenkaan koskaan aikaisemmin ole kuullut kenenkään perustelevan käytäntöä kiintymyssuhteella, vaan mm. ternimaidon ja bakteerikannan suotuisilla vaikutuksilla sekä sillä, että vauvasta on mukavaa olla ihokontaktissa toisen ihmisen kanssa. Itse asiassa omassa synnytyssairaalassani vastasyntyneet ilmeisesti ihan yleisesti laitetaan isänsä paidan alle, jos äiti on synnytyksen jälkeen liian väsynyt tai haluaa käydä suihkussa.

Yhteenvetona: Harrisin ajatukset ikätoverien merkityksestä ovat kiinnostavia ja selittävät etenkin sitä, miksi kotona siivosti käyttäytyvä lapsi voi koulussa olla varsinainen riiviö. Suosittelenkin kirjaa erityisesti opettajille ja muilla ammattikasvattajille, jotka saavat kirjasta varmasti hyviä ideoita työhönsä. Muuten kirja oli kuten lastenkasvatukseen liittyvät kirjat yleensäkin: täynnä kummallisia väittämiä ja kulttuurin ja biologian omituista sekasotkua, sekä yleisesti ottaen pettymys.

tiistai 10. joulukuuta 2013

Hyviä kuvakirjoja

Olen useaan otteeseen haukkunut pikkulasten kuvakirjojen huonoutta. Joitain suosikkejakin minulla on, ja esittelen niitä tässä.
Ensimmäisenä on vuorossa Komeat traktorit -kirja. Värikkäässä kuvakirjassa esitellään monenlaisia traktoreita ja maatalouskoneita asiallisesti ja asiantuntevasti. Kuvankäsittely on poikkeuksellisen tasokasta, ja koneet näyttävät kuvissa tosi hyvältä (toisin kuin näissä suttuisissa valokuvissa). Kirjassa viehättää sen asiallisuus, lässytyksen puute ja se, ettei sitä mitenkään ilmiselvästi ole suunnattu juuri pojille, vaikka aiheena ovatkin koneet.
Toinen kirja on Riitta Uusitalon Armi on vauva. Kirjassa kerrotaan Armi-nimisestä vauvasta ja hänen perheestään yhtä aikaa kokemusperäisesti ja asiallisesti. Armin suloisuus välittyy, vaikka kirjassa ei lässytetäkään. Ilmeikäs piirroskuvitus miellyttää ainakin aikuisen silmää. Sukupuoliroolit ovat läsnä, mutta niitä ei ylikorosteta.

Viimeisenä vuorossa on Max Velthuijsin Sammakko ja rotta. Kirjassa kaksi iältään, sukupuoleltaan ja tarkemmalta suhteeltaan määrittelemätöntä kaverusta suorittaa erilaisia aktiviteetteja, joista osa onnistuu ja osa ei. Onnistumisia ei sen ihmeemmin juhlita kuin epäonnistumisia surkutella.
Hahmot ovat luonteeltaan selvästi erilaisia - rotta aktiivisempi ja sammakko passiivisempi - mutta he pelaavat silti varsin hyvin yhteen. Kuvitus on yksinkertaisuudessaan miellyttävä, ja hyvin pienikin lukija jaksaa keskittyä tarinaan.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Inspiraation lähteillä

Sairauden sanotaan olevan inspiraation lähde monilla taiteilijoilla. Esimerkiksi Helene Schjerfbeckin ja Frida Kahlon taidetta usein tulkitaan taiteilijoiden terveysongelmien valossa. Todella suurilla taiteilijoilla on vähintäänkin tuberkuloosi, selkärangan murtuma tai skitsofrenia, mutta millaista taidetta tuottavat ne hieman keskinkertaisemmat artistit, jotka kärsivät pelkästä nokkosihottumasta ja lievästä nuhakuumeesta?

Kas tässä esimerkki:

Pieni soma avosetti
sanoi suussaan rosetti:
"Johan nyt on helvetti,
kun vielä maalaa Rossetti,
tuo Siddalin marionetti,
joka Akatemian petti!"

Tämän ornitologis-taidehistoriallis-kulinaristisen teoksen myötä toivotan lukijoilleni hyvää itsenäisyyspäivää!

maanantai 2. joulukuuta 2013

Lastenkirjat ja sukupuoliroolit

En ole ennen oman lapsen saamista tajunnut, kuinka paljon pikkulapsille tuputetaan sukupuolirooleja. Vaatteissa vallitsevat pinkki ja sininen; suuri osa leluista on tiukasti sukupuolikoodattuja. Tein pienen tutkimuksen selvittääkseni, miten sukupuolet esiintyvät lasten kuvakirjoissa.

Meillä on yhteensä viitisenkymmentä kuvakirjaa. Osa kirjoista on tarkoitettu vauvoille, osa leikki-ikäisille ja osa koululaisille. Tein seuraavan tilaston kirjojen päähenkilöistä (luku tarkoittaa kirjojen määrää meidän hyllyssämme):

Tyttö, nainen tai naaras: 6
Poika, mies tai uros: 14
Ei kumpikaan (esim. eläin tai ajoneuvo): 7
Useita, sekä tyttö että poika: 8
Ei päähenkilöä (esim. tietokirja): 15

Päähenkilöllisistä kirjoista useimmissa päähenkilö on siis tunnistettavasti miespuolinen. Miespuolisia päähenkilöitä on yli kaksinkertainen määrä naispuolisiin tai sukupuolineutraaleihin päähenkilöihin verrattuna. Miespuolisten päähenkilöiden kirjoja on myös huomattavasti enemmän kuin sellaisia, joissa on useita eri sukupuolta edustavia päähenkilöitä.

Kiinnostavana yksityiskohtana voi mainita, että monien kirjojen miespuoliset päähenkilöt on piirretty siten, että ne voisivat olla aivan yhtä hyvin naispuolisia tai ei kumpiakaan. On siis suomentajan tai kustantajan päätös tehdä päähenkilöistä nimenomaan poikia.

Lisäksi useamman päähenkilön kirjoissa poikapäähenkilöllä on käytännöllisesti katsoen aina aktiivisempi rooli kuin tyttöpäähenkilöllä. Pojat ohjastavat hevosia ja keksivät ratkaisuja siinä missä tytöt ovat matkustajina tai katsovat vieressä.

On kiinnostavaa tarkastella myös kirjojen sivuhenkilöitä. Lapsipäähenkilön lisäksi kirjoissa esiintyy tyypillisesti ystäviä, äiti ja hieman harvemmin isä tai mummo. Vaarin esiintyminen on erittäin harvinaista. Kirjoissa naiset yleensä hoitavat lapsia, laittavat ruokaa, siivoavat tai hoitavat puutarhaa. Miehet nikkaroivat, rakentavat, työskentelevät palomiehenä, makaavat lukemassa tai menevät autolla töihin - poikkeuksena tosin voi mainita kirjan, jossa isä vie ja hakee lapsensa päiväkodista sekä lohduttaa tätä hädän hetkellä.

Kirjoista sukupuoliroolimielessä suosikkini on Hymyhiiri kalastaa -niminen pieni pahvikirja. Se kertoo tarinan varsin reippaasta ja oma-alotteisesta hiirestä, jonka voi tunnistaa tytöksi hameen ja rusetin perusteella. Hiiri lähtee kalastamaan ja kokee reissussa erinäisiä vastoinkäymisiä, jotka eivät kuitenkaan pahemmin lannista sitä. Kaipaisinkin lisää lastenkirjoja, joissa tytöille ja naisille annetaan erilaisia aktiivisia rooleja.

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Kaksi kaupunkiviljelykirjaa

Kaupunkiviljely (toim. Minna Kontkanen)
Salla Kuuluvainen ja Rosemarie Särkkä: Kaupunkiviljelijän opas

Molemmissa tänä vuonna ilmestyneissä kaupunkiviljelykirjoissa käsitellään suunnilleen samoja asioita: palstaviljelyä, parvekeviljelyä, laari- ja säkkiviljelyä sekä villivihannesten keräämistä. Kaupunkiviljelijän oppaassa käsitellään myös ruokaosuuskunnan perustamista, ja kirja on muutenkin hiukan laajempi. Omasta mielestäni Kaupunkiviljely on tietopitoisempi, kun taas Kaupunkiviljelijän oppaan painopiste on enemmän yhteisöllisyydessä, voimaantumisessa ja kansalaisyhteiskunnan toiminnassa.

Molemmissa kirjoissa on eräitä mielestäni vakavahkoja puutteita. Osa viljely- ja säilöntäohjeista on varsin ylimalkaisia, eikä varmasti avaudu aloittelijalle. Paikoitellen kirjojen ohjeet ovat suorastaan luettelomaisia, ja varsinaisen opin lukija joutuu hankkimaan muualta. Lisäksi kirjojen ohjeet ovat ristiriitaisia: Kaupunkiviljelijän oppaassa esimerkiksi kehotetaan syömään punajuuren naatit, kun taas Kaupunkiviljelyssä niin kielletään tekemästä.

Kuulun itse siihen demografiseen ryhmään, jolle vihannesten ja juuresten viljely itse ei esiinny ensisijaisesti voimaantumis-, yhteisöllisyys- ja identiteettiprojektina, vaan normaalina (joskin aika työläänä ja ärsyttävänä) tapana hankkia ruokaa. Kaupunkiviljelykirjat vaikuttavatkin mielestäni paikoitellen melko kritiikittömältä hehkuttamiselta, aivan kuin niitä olisivat kirjoittaneet sellaiset ihmiset, jotka vasta hiljattain ovat tajunneet, että ruoka kasvaa pellolla. Olisin kaivannut kirjoihin huomattavasti yksityiskohtaisempien viljelyohjeiden lisäksi myös realistista tietoa siitä, kuinka paljon aikaa viljely vie ja kuinka paljon se sitoo harrastajaansa. Tumpelohkona viljelijänä voin nimittäin vakuuttaa, ettei kasvien viljely todellakaan aina ole helppoa tai edes hauskaa.

Suosittelen Kaupunkiviljelyä henkilöille, joita kiinnostaa sadon saaminen sekä Kaupunkiviljelijän opasta yhteisöllisyydestä ja hippeilystä kiinnostuneille.

lauantai 30. marraskuuta 2013

NaNoWriMo-runokuukausi - mitä jäi käteen?

Runojen kirjoittaminen on helppoa. Hyvien runojen kirjoittaminen on vaikeaa.

Käsittääkseni Suomessa on jo pitkään ollut vallalla käsitys, että vakavasti otettava runous on modernia, mitatonta ja loppusoinnutonta. Olen muistaakseni kuullut sellaisenkin hölmöydessään oikeastaan aika typerryttävän väitteen, että loppusoinnuista olisi luovuttu, koska Kaarlo Sarkia oli niin ylittämätön riimitaituri. Kukaan ei kuulemma voisi kirjoittaa loppusoinnullisia runoja paremmin tai edes yhtä hyvin kuin hän. Jos näin todella on, runoilijoiden itsetunto taitaa olla aika huono.

Koska en oikein osaa uskoa Sarkia-hypoteesiin, ihmettelen suomalaisen nykyrunouden kentän kapeutta. Erilaisia tyylejä ja tekniikoita on paljon. Miksi käyttää vain yhtä? Eihän maalaustaidekaan ole pelkkää abstraktia ekspressionismia.

En itse juurikaan lue uusia, vakavasti ja aikuisille kirjoitettuja runoja. Ne vaikuttavat mielestäni liian raskailta, vaativat liikaa keskittymistä ja liikaa paneutumista kirjoittajan sielunmaisemaan. Kaikesta paneutumisesta huolimatta runot eivät useinkaan avaudu minulle. En ymmärrä, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa, eikä runosta synny käsitettävää tunnetilaa tai mielikuvaa.

Kaikenlaisen virtuositeetin ihailijana sen sijaan nautin mitallisten, alku- ja loppusoinnullisten runojen lukemisesta. Mitä tiukemmat ulkoiset vaatimukset ja mitä paremmin ne täyttyvät, sitä tyytyväisempi olen. Sama juttu toimii myös maalaustaiteessa: esimerkiksi jonkun Anders Zornin kuva-aiheet ovat aika mitättömiä, mutta voi jumalauta sitä sivellintekniikkaa! Sitä ei kyllä ylitä kukaan.

Toiveeni Suomen runoilijoille onkin tämä: vähemmän syvällisyyttä ja vähemmän taidetta; enemmän tekniikkaa ja taitoa. Jos minä pystyn kirjoittamaan loppusoinnullista, pystytte tekin. Ja sitten saatan jopa ostaa jonkin runokirjan.

perjantai 29. marraskuuta 2013

NaNoWriMo 2013: Ö


Ö-alkuinen, naapurin hipit, taideterapeuttinen lähestymistapa

Ölinää ja rämpytystä
kuuluu yläkerrasta.
Hipit siellä musisoivat.
Suoni tahtoo ratketa.

Koskettimet, saksofoni,
usein bongorummutkin.
Sähköinen ja akustinen
kitara, kai banjokin.

Harmi, ettei taidot vastaa
ihan odotuksia.
Laulu on kuin kuuntelisi
imaamin rukouskutsua.

Herra, anna mulle voimaa,
ettei aivo kärähdä.
Naapurisopua arvostan.
En hipeillekään pärähdä.

Runoilija käsittelee tässä hankalaa aihetta taiteen keinoin.

torstai 28. marraskuuta 2013

NaNoWriMo 2013: Ä


Ä-alkuinen

Ärsyttää kuin pippuri
mun alapäässä tippuri.
Matruusilta tankkerin
pehmeän sain sankkerin.
Kuppa myös, ja hoo ii vee
mun elimistös’ etenee.
Voi miksi oli pääni kusta
enkä kuunnellut seksivalistusta?
Jos olisin käyttänyt kumia,
ei vaivaisi edes klamydia.

Kutsukaa minut seksivalistamaan nuorianne. Takaan, että kadutte.

keskiviikko 27. marraskuuta 2013

NaNoWriMo 2013: Å


Å-alkuinen, ruotsinkielinen

Åbo är en vacker stad,
där vill jag bo
när jag blir pensionerad
och ha egen ro.

Å-alkuisen runon pitää tietysti olla ruotsiksi kirjoitettu. Tässä näette huikaisevan kielitaitoni hedelmän.

tiistai 26. marraskuuta 2013

NaNoWriMo 2013: Z


Poliittinen rap

(Musta mies räppää:)
Zysse se vaan kahvilassa
istuu käsi vallankahvassa.
Latte maistuu, pulla haisee,
olo ei oo koskaan vaikee.
Romanialaiskerjäläinen,
pahvikuppi asfaltilla,
näkymätön kerjäläinen
metrin päässä istuu maassa.

(Isotissinen nainen laulaa:)
Miks täytyy elää tätä elämää?
Miks toiset rannalle vain aina jää?
Milloin koittaa meille vapaus?
Vastaus voiko olla rakkaus?

(Musta mies räppää:)
Zysse pyyhkii viiksiänsä,
kättelee äänestäjiänsä.
Oikoo krakan, salkku kantoon,
tilaa taksin eduskuntataloon.
Kadulla romanialainen
helisyttää kuppiansa.
Taksi tulee, Zysse ei huomaa,
pullaähkyn takia huokaa.

(Isotissinen nainen laulaa:)
Miks täytyy elää tätä elämää?
Miks toiset rannalle vain aina jää?
Milloin koittaa meille vapaus?
Vastaus voiko olla rakkaus?

Olen rapin suhteen pihalla kuin sanonnan mukainen lumiukko. En lainkaan tiedä, millaista voisi olla poliittinen rap 2010-luvulla. Tästä teoksesta tulikin 90-luvun MTV-hittityylinen tekele. En myöskään käsitä, mistä Ben Zyskowiczin hahmo teokseen tuli – en suinkaan pidä häntä minään yhteiskunnan eriarvoistumisen pahimpana esimerkkinä. Runosta tuli itse asiassa niin huono, että jos minulla olisi parempaa materiaalia, en julkaisisi sitä.