lauantai 23. helmikuuta 2013

Malin Alfvén ja Kristina Hofsten: Uhmakirja

Kirjassa käsitellään erilaisia uhma- ja murroskausia aina pikkuvauvasta raskausaikaan. Kirjoittajien mukaan esimerkiksi alle vuoden ikäisellä on peräti seitsemän kehitysharppausta, ja isommillakin lapsilla riittää erilaisia uhma- ja kehitysvaiheita.

Positiivista kirjassa on sen salliva ja järkevä asenne. Kirjoittajien mukaan erimielisyydet ja riitely lasten kanssa kuuluvat asiaan, eikä niitä tarvitse vältellä – riidat itse asiassa auttavat lapsia kasvamaan. Myöskään täydellistä johdonmukaisuutta kasvatuksessa kirjoittajat eivät pidä ehdottoman tarpeellisena, vaan joidenkin lasten kohdalla se voi olla jopa haitallista. Kirjoittajat eivät siis kannata Supernannylta ja Dr. Phililtä tuttuja ehdollistamismenetelmiä, mitä itse pidän oikein mukavana asiana.

Kirjan huonona puolena on mielestäni sen ylimalkaisuus sekä konkreettisten ja yksityiskohtaisten toimintaohjeiden puuttuminen. Lisäksi uhmaikäisten lasten vanhemmilta kerätyt kommentit tuntuivat vähän huvittavilta – kaikki tuntuivat ajattelevan epäonnistuneensa vanhempina, kun lapsen kanssa tulikin erimielisyyksiä. Kirja on ilmestynyt alun perin Ruotsissa, jossa kuulemma konsensukseen pyrkiminen ja demokraattisuus on tärkeämpää kuin Suomessa, mikä ehkä selittää riitelyn aiheuttamaa ahdistusta.

Oma lapseni on vielä sen verran pieni, etten tiedä, kuinka paikkansapitäviä kirjan kuvaukset uhmakausista ovat. Itse en muista havainneeni alle 1-vuotiaan seitsemästä kehitysharppauksesta kuin ehkä yhden. Vähän kyllä mietin, mistä psykologit tietävät, että esimerkiksi puolivuotias tiedostaa olevansa hyvin pieni, tai miten vauvojen ajatusmaailmaa ylipäätään pystytään tutkimaan.

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Volter Kilpi: Pitäjän pienempiä: loput tarinat

Volter Kilven Pitäjän pienempiä koostuu Ylistalon tuvassa lisäksi neljästä lyhyemmästä tarinasta. Tarinoissa aiheina toistuvat epäonnistumiset ja kuolema, ja ne ovat toinen toistaan masentavampia. Tarinat liittyvät Alastalon salissa mainitun parkkilaivan rakentamiseen, mutta toisin kuin Alastalossa ja Ylistalossa, niissä ei juurikaan ole huumoria.

Aurinkotytin tanssissa vanha, hieman ammattitaidoton suutari suree naisetonta elämäänsä, ja pikkutyttö lapsena kuollutta siskoaan.

Kaaskerin Lundströmissä Volter Kilpi on sinänsä kiinnostavasti lähtenyt avaamaan matemaattisesti lahjakkaan, mutta juopon ja laivansa sekä miehistönsä kännissä upottaneen entisen kapteenin sielunmaisemaa toisen yhtä kiehtovan hahmon, Alastalosta tutun Pukkilan, näkökulmasta. Valitettavasti ratkaisu ei kanna ihan loppuun saakka, ja tarina taantuu ankeaksi paasaamiseksi.

Merimiehen leskessä vanha nainen muistelee vuosikymmeniä sitten hukkunutta puolisoaan, suree lapsettomuuttaan ja kärsii.

Jäällävaeltajassa kuvataan vanhaa katkeraa miestä, jonka elämästä itsepäisyys, pitkävihaisuus, suuri lapsilauma ja näännyttävä työ ovat tehneet ankean ja ilottoman.

Tarinat ovat psykologisesti oivaltavia ja kuvaavat saaristolaisten elämää kiinnostavalla tavalla. Ne ovat kuitenkin hirvittävän raskaslukuisia, aiheiltaan surullisia, ja niissä on omituista toistoa: esimerkiksi Lundströmin haaksirikon kuvaus muistuttaa kovasti Jäällävaeltajan Lindqvistin kalastusonnettomuutta, ja kahdessa tarinassa kuvataan ihmisen henkisiä kärsimyksiä vertaamalla tallattuun matoon.

Tarinoiden lukeminen kävi työstä, enkä suosittele niitä ainakaan kovin herkkätunteisille. Eniten pidin Kaaskerin Lundströmistä, kun taas Jäällävaeltaja oli mielestäni ankeudessaan suorastaan kammottava.