maanantai 29. heinäkuuta 2013

Robert Louis Stevenson: Tohtori Jekyll ja herra Hyde

Tarina tohtori Jekyllistä ja herra Hydesta lienee kaikille tuttu. Itsekin kävin keväällä katsomassa Riku Niemisen tähdittämän musikaaliversion Turun kaupunginteatterissa - alkuperäistä vuonna 1886 ilmestynyttä romaania sen sijaan en ollut lukenut ennen kuin nyt.

Kirja osoittautui yllättävän ohueksi, vain runsaan sadan sivun laajuiseksi, sekä yllättävän yksinkertaiseksi. Kirjailija kertoo tarinan tohtori Jekyllin kohtalokkaista kokeista ja niiden seurauksista varsin suoraviivaisesti ja ilman rönsyjä. Ero musikaalikäsikirjoitukseen on huomattava: alkuteoksessa henkilöt ovat vanhempia, väkivalta on lievempää, eikä romanttisia sivujuonia ole. Tohtorin arvottomiin huvituksiinkin viitataan ainoastaan peitellysti. Kirjan juoni ei sellaisenaan varmaankaan toimisi näyttämöllä kovin hyvin, mutta joudun toteamaan, että pidän alkuteoksesta kuivakoine keski-ikäisineen kuitenkin enemmän kuin sinänsä viihdyttävästä, vauhdikkaasta ja muutenkin erinomaisesta näytelmästä.

Alkuteoksessa on myös se ero näytelmään verrattuna, että herra Hyde on fyysisesti hyvin erilainen kuin tohtori Jekyll, muun muassa pienikokoisempi ja nuorempi. Kirjassa Jekyllin muutos Hydeksi on sekä henkinen että fyysinen, kun taas näytelmässä pelkästään henkinen - mikä ei sikäli ole kovin yllättävää, että hienon kaksoisroolin vetänyt Nieminen ei toki olisi pystynytkään yhtäkkiä kutistumaan lavalla.

Robert Louis Stevensonin kauhuromaani on mielestäni helppolukuinen ja viihdyttävä, ja avaa kiinnostavan näkökulman 1800-luvun lopun moraalisiin pohdintoihin. Suosittelen lukijoilleni sekä alkuteosta että näytelmää.

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Tarmo Koivisto: Mämmilä

Olen törmännyt Mämmilään aikaisemmin sekä Kuukausiliitteen sivuilla että albumeina, mutta en ole pahemmin innostunut. Sarjakuvan visuaalinen ilme ei oikein puhutellut, eivätkä yksittäisten strippien aiheet auenneet. Vasta kun perheenjäsen lainasi kaikki ilmestyneet Mämmilä-albumit kirjastosta ja luin koko hoidon putkeen, Tarmo Koiviston sarjakuvan nerokkuus paljastui.

Mämmilä peilaa tarkkanäköisesti paitsi suomalaista yhteiskuntaa monine muutoksineen, myös yksittäisen ihmisen elämänvaiheita kehdosta hautaan. Koiviston ote on ymmärtävä, empaattinen ja kuitenkin ovelan oivaltava. Kukaan sarjakuvan henkilöistä ei ole yksiselitteisesti hyvä tai paha, eikä Mämmilässä ole voittajia tai häviäjiä. Itse asiassa sarjakuvan henkilöt ovat elämänmakuisessa realismissaan niin tutun tuntuisia, että heitä jää luku-urakan päätteeksi suorastaan kaipaamaan.

Kokonaan oma lukunsa on, että Mämmilä-albumit kattavat suunnilleen kolmenkymmenen vuoden pituisen ajanjakson. Äkkiä ei tule mieleen toista sarjakuvaa, jonka tekijä olisi saanut monipolvisen ja monimutkaisen tarinan pysymään kasassa yhtä hyvin yhtä pitkään.

Onkin ihme, ettei Mämmilää ole nostettu korkeammalle suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Lieneekö syynä julkaisumuoto, sarjakuvaahan ei kai oikein vieläkään pidetä yhtä vakavasti otettavana taidemuotona kuin kirjallisuutta. Suosittelen joka tapauksessa erittäin lämpimästi Mämmilä-albumeiden lukemista ihan kaikille ja etenkin niille, joita lähihistoria ja yhteiskunnalliset ilmiöt kiinnostavat.

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Clive Cussler: Lohikäärme

Cusslerin Lohikäärmeen priimakuntoisesta kappaleesta pyydetään antikvariaateissa jopa kolminumeroisia summia. Onneksi taloutemme Cussler-vastaava on hankkinut meille kaksi nidettä, joten minäkin uskaltauduin lukemaan tätä merkkiteosta. Erillinen lukukappale olikin tarpeen, olinhan unohtanut kirjan eräänä iltana jälkikasvun ulottuville, ja kirjanmerkkinäkin oli peräti pipo - tällaisella toiminnalla ei taideta juuri bibliofiilipisteitä kalastella.

Clive Cusslerin suurin vahvuus on mielestäni tanakka insinööriproosa ja erityisesti merentutkimuksen kuvaus. Lohikäärmeessä kirjailija on valitettavasti kokeillut siipiään teknotrillerin, jopa tieteiskirjallisuuden saralla. Lisäksi hän on jonkin selittämättömän aivopierun seurauksena ryhtynyt kuvaamaan japanilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria, joita ei selvästi ollenkaan tunne. Lopputulos pyssyä heiluttavine robotteineen ja Bond-roistoista muistuttavine salaisine tukikohtineen on häkellyttävän tökerö.

Kaiken kruunaa teoksen sekä poliittinen että teknologinen vanhentuneisuus. Kirja sijoittuu vuoteen 1993, mutta Neuvostoliitto on edelleen olemassa, samoin jakautunut Saksa. Kirjassa kuvatut tekniikan huipentumat ovat tasoa näköpuhelin ja jutteleva robotti. Enkä edes viitsi puuttua Cusslerin ihmissuhde- ja naistenvaatekuvaukseen - mainitsen vain, että päähenkilö Dirk Pitt on niin kova uros, että pystyy sananmukaisesti kellistämään naisen unissaankin.

Oliko teoksessa sitten mitään hyvää? Pidin varsin paljon alun syvänmerenjaksosta klaustrofobisine tunnelmineen. Valitettavasti jakso on kuitenkin sen verran lyhyt, ettei koko kirjaa kannata sen takia lukea. Cusslerista kiinnostuneille suosittelenkin melkein mitä tahansa muuta kirjailijan teosta.

tiistai 9. heinäkuuta 2013

Jack Higgins: Myrskyn silmässä

70-luvun henkeä pursuileva trilleri sijoittuu 90-luvun alkuun aikaan juuri ennen Persianlahden sodan maahyökkäystä. Saddam Hussein tilaa upporikkaan irakilaiskannattajansa välityksellä megaterroristi Sean Dillonilta pommi-iskun, jonka kohteeksi valikoituu brittien sotakabinetti ja etenkin pääministeri John Major. Seuraa sarja naurettavaa sähläilyä, viskinjuomista, seksismiä ja epäuskottavia yhteensattumia. Terrori-isku epäonnistuu, mutta terroristi pääsee karkuun - molempien puolten toimijat ovat yhtäläisen inkompetentteja.

Dillonin hahmo on varsin hupaisa. Entinen IRA-mies, nykyinen freelancer-terroristi on niin hyvä näyttelijä, että pystyy pelkästään naamaansa vääntelemällä muuntautumaan kokonaan toisen näköiseksi. Dillon ei ole jäänyt poliisin haaviin kahteenkymmeneen vuoteen - itse asiassa kukaan ei edes tiedä, miltä hän näyttää. Tämä siitä huolimatta, että terroristi sekoilee pitkin Eurooppaa, ampuu suunnilleen joka toisen vastaantulijan ja toimii ilman minkäänlaista suunnitelmaa.

Teoksen toinen mieleenjäävä hahmo on Mary Tanner, jonka Higgins esittelee varsin pätevänä sotilaana, mutta joka loppujen lopuksi päätyy lähinnä keittelemään teetä, pitelemään kädestä kirjan muita naishahmoja sekä aivan kirjan lopussa jäämään Dillonin kehittelemään "houkutan ruumiilla ja piileskelen oven takana" -ansaan.

Kirjan kruunaa lopun Bond-roistomainen tapahtumia selittävä dialogi sekä "ai, sillä olikin luotiliivi" -käänne. Myrskyn silmässä on niin hölmö kirja, etten oikein uskalla suositella sitä edes huonojen kirjojen ystäville.

perjantai 5. heinäkuuta 2013

Terveiset Fÿhreriltä!

Tämän typografisen helmiäisen teille tarjoilee Jack Higginsin teos Huonoa seuraa, joka on jatkoa kirjoille Kaksintaistelu ja Koston kierre. Itse en ole Higginsiä lukenut (vaikka olenkin katsonut elokuvan Kotka on laskeutunut ainakin kaksi kertaa - aah, Michael Caine), mutta asioista paremmin perillä olevan perheenjäsenen mukaan Kaksintaistelu oli Higginsiksi suorastaan eeppinen ja Koston kierrekin kohtuullinen. Huonoa seuraa sen sijaan alkaa tilanteessa, jossa henkilökaartia on harvennettu niin paljon, että jännitteen luomiseksi kirjailija joutuu kaivamaan esiin suorastaan Führerin - eikä sitäkään näemmä osata kirjoittaa oikein.

Higgins taitaakin olla seuraavana lukulistallani.

tiistai 2. heinäkuuta 2013