torstai 23. elokuuta 2012

Suomen Kuvalehti ja kokoelmatyö

Suomen Kuvalehdessä ilmestyi juttu kirjastojen kokoelmatyöstä. Jutussa muun muassa pohdittiin, harrastavatko kirjastot sensuuria aineistonvalinnassaan.

On hyvä, että asiasta puhutaan. Kuten jutussa todettiin, henkilökohtaiset mielipiteet ja mieltymykset vaikuttavat jossakin määrin kokoelmatyöhön – kuinka muuten voisi ollakaan, kun ihmiset sitä tekevät. Jossakin voi hyvinkin olla myös suoranaista sensuuria harrastavia kirjastonhoitajia, vaikka itse en olekaan sellaisia työssäni kohdannut. Itsekin kokoelmatyötä tekevänä kirjastonhoitajana haluaisin kuitenkin tuoda esille pari näkökulmaa, jotka jäivät jutussa mielestäni vähälle huomiolle.

1) Kokoelmatyö on yksi kirjastoalan vaikeimmista, ellei peräti vaikein, osa-alue. Yleisessä kirjastossa on hyvin vaikeaa määritellä yksiselitteisesti, miten sitä pitää tehdä oikein. Vastauksena ei voi olla, että otetaan kokoelmaan kaikkea; sitä varten on ensinnäkin olemassa Varastokirjasto, vapaakappalekirjastot (joita jutussakin erikseen mainitussa Turussa on peräti kaksi) sekä kaukolainausjärjestelmä. Toisekseen aineiston hankinnassa tulee vastaan rahan ja hyllytilan puute.

Etenkin tilanpuute lienee seikka, jota maallikko ei helposti tule ajatelleeksi. Tosiasia kuitenkin on, että aineistoa on pakko poistaa koko ajan myös silloin, kun sitä mieluummin säästäisi. Uutta aineistoa ei siis ole mahdollista hankkia määrättömästi, vaikka rahaakin olisi. Jollain perusteella säästettävää ja hankittavaa aineistoa pitää karsia, ja useinkaan yksiselitteisten ja helppojen karsintaperusteiden soveltaminen ei aineiston valtavan määrän takia riitä.

2) Toisin kuin jutussa mielestäni annetaan ymmärtää, kirjastonhoitajalla on (ainakin moraalinen, ellei laillinen) vastuu aineistosta. Kirjastonhoitajalla on asiantuntemusta, jonka avulla hän voi erottaa vanhentuneen tai virheellisen tiedon uudesta tai oikeasta. Saman vaatiminen asiakkaalta on mielestäni moraalitonta vastuunpakoilua. Helpointa asia on ehkä ymmärtää ajattelemalla Pharmaca Fennican tai teknisen alan standardien tapaisia julkaisuja, joiden kohdalla vanhentuneen tiedon esillä pitäminen voi olla jopa vaarallista. 

Toisilla tiedonaloilla vastuukysymykset ovat tietysti vaikeampia ratkaista. Pitäisikö kirjaston ottaa kokoelmaan esimerkiksi teos, jossa tarjotaan harhaanjohtavaa tietoa ehkäisystä? Entäs ohje- ja inspiraatiokirja itseään viilteleville teineille? Pornografiaa, jota tehtäessä on ehkä rikottu lakia ihmiskaupan tai lasten seksuaalisen hyväksikäytön muodossa? Rikoksesta tuomitun henkilön poliittinen kiistakirjoitus, jonka sisältö saattaa täyttää rikoksen tunnusmerkit? Valinta voi olla melkoista kaltevalla pinnalla liikkumista.

On myös otettava huomioon vastuu veronmaksajien rahoista. Jos käytössä on sata euroa, pitäisikö se käyttää suositun kirjailijan uutuuskirjoihin, koulukirjoihin vai Jalluihin? Mikä hyödyttäisi veronmaksajia eniten?

Tarkoitukseni ei ole puolustella sensuuria harjoittavia kirjastonhoitajia, sikäli kuin heitä on olemassa. Haluan kuitenkin tähdentää, että hyvinkin tehdystä työstä on helppo löytää yksittäisiä virheitä, kun taas yksiselitteisten ja ennen kaikkea realististen ohjeiden antaminen – saati itse tekeminen – on paljon vaikeampaa. En pidä pahana syntinä, jos kritiikki, joka ei sisällä resurssien rajoissa mahdollisia parempia toimintaehdotuksia, jää ammattikunnan piirissä suurimmaksi osaksi huomiotta.

Miten kokoelmatyötä sinun mielestäsi pitäisi tehdä yleisissä kirjastoissa? Keskustele, ole hyvä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti