keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Paul Midler: Poorly Made in China

Kiinassa paikallisen teollisuuden ja länsimaisten maahantuojien välisenä välittäjänä toimivan amerikkalaisen Paul Midlerin teos avaa kiinnostavan näkökulman kiinalaiseen teollisuuteen ja valmistajien toimintatapoihin. Länsimaisen kansalaisen kannalta teoksen sisältämät tiedot eivät ole ollenkaan mukavia.

Midler kertoo seikkaperäisesti quality fade -ilmiöstä, toisin sanoen jokaisen kuluttajankin nähtävissä olevasta Kiinassa tuotettujen kulutustavaroiden laadun vähittäisestä huonomisesta. Hän osoittaa, että laadun tahallinen huonontaminen on osa valmistajien pitkän tähtäimen strategiaa. Lyhyesti sanottuna: Kiinalaiset valmistajat houkuttelevat länsimaisia asiakkaita tarjoamalla tuotteita häkellyttävän halvalla. Varmistettuaan asiakkaan valmistajat alkavat pikku hiljaa kerätä voittoja mm. huonontamalla laatua, nostamalla hintoja ja myymällä tuotteen piraattiversiota kolmansiin maihin. Laadun huonontaminen pitää sisällään esimerkiksi shampoon suhteen seuraavaa:

  • Pakkauksiin käytetään vähemmän muovia, ja ne ovat ohuempia ja hajoavat siksi helpommin
  • Tuotteeseen ei käytetä kaikkia ainesosia, joita siinä pitäisi olla, esimerkiksi aloeshampoo ei sisällä aloeta
  • Hygieniasta ei huolehdita, ja tuote voi sisältää esimerkiksi mikrobeja.


Midlerin mukaan kiinalaiset tehtailijat ovat taitavia antamaan vaikutelman oikein toimivasta tehtaasta. Vierailijat voidaan panna pesemään kätensä ja pukeutumaan suojavaatteisiin, mutta todellisessa tuotantoprosessissa työntekijät eivät toimi näin. Midlerin mukaan myöskään sertifikaatit eivät ole mikään tae siitä, että tehtaassa todellisuudessa toimitaan sertifikaatin edellyttämällä tavalla.

Midlerin kirjassa ei esitetä varsinaisia korjausehdotuksia tilanteeseen. Mielestäni tietyt johtopäätökset kuitenkin ovat selviä. Mikäli Midlerin kertoma pitää paikkansa, kuluttajan kannattaa välttää kiinalaisia tuotteita ainakin jos ne on tarkoitettu syötäviksi tai iholle levitettäviksi, ja tämä koskee siis sekä suoraan Kiinasta tilattavia tuotteita että länsimaisista kaupoista ostettavia, Kiinassa valmistettavia tuotteita. Tällaisia ovat esimerkiksi:

  • shampoo, kosteusvoide jne.
  • elintarvikkeet
  • lelut, erityisesti vauvan-
  • lastenvaatteet.


Kirja antaa myös vastauksen Rinna Saramäen esittämään kysymykseen: Jos on mahdollista, että ulkomailla tuotettu vaate voidaan saada länsimaihin yksityiskohtia myöten täsmälleen oikeanlaisena, miten on mahdollista, ettei maahantuoja tai kuluttaja pysty selvittämään, missä tehtaassa, millaisissa oloissa ja mistä hankituista materiaaleista vaate on tehty? Vastaus on, että ainakin Kiinassa tehtailijat pimittävät tietoja tahallaan, ja leikkiin ryhtyvän länsimaisen valmistuttajan on vain kestettävä se, että tietoa ei pysty saamaan. Jos tähän ei suostu, ei kannata tehdä bisnestä Kiinassa ylipäätään.

Kirjan perusteella vaikuttaa siltä, että länsimaisten valmistuttajien rynnistys Kiinaan on alun perin olut erittäin huono idea. Nähtäväksi jää, voiko asialle tulevaisuudessa tehdä mitään. Itse ainakin motivoiduin entistä enemmän ostamaan Suomessa tai ainakin EU:ssa tuotettuja tavaroita.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Andrew Brooks: Clothing Poverty - The Hidden World of Fast Fashion and Second-hand Clothes

Kirjassaan Andrew Brooks analysoi kahta vaatetusteollisuuteen liittyvää, yhteenkuuluvaa ilmiötä: halpavaatteiden valmistusta ja käytettyjen vaatteiden myyntiä. Brooks tuo esille, että vaatteiden valmistuttajat etsivät jatkuvasti uusia alueita, joilla palkat ovat mahdollisimman alhaisia ja kustannukset saadaan muutenkin minimoitua esimerkiksi turvallisuudesta tinkimällä. Hänen mukaansa vapaa markkinatalous edesauttaa tällaisen toiminnan syntymistä ja jatkumista.

Tässä ei nyt varmaan sinänsä ole mitään uutta henkilöille, jotka ylipäätään yhtään seuraavat tiedotusvälineitä. Esimerkiksi Aasian hikipajoista on puhuttu jo pitkään. Brooks kuitenkin kertoo kirjassaan toisestakin ilmiöstä, joka tuli ainakin minulle uutena tietona. Ilmeisesti länsimaissa toimivat hyväntekeväisyysjärjestöt, joille länsimaiden asukkaat lahjoittavat itselleen tarpeettomia vaatteita (joiden tarpeettomuus johtuu pääasiassa muodin keinotekoisista vaihteluista, joiden tarkoituksena on saada ihmiset ostamaan lisää tavaraa), rutiininomaisesti myyvät länsimaissa myymättä jääneet tai muuten huonolaatuiset käytetyt vaatteet köyhiin maihin, esimerkiksi Afrikkaan. Eikä tässä vielä kaikki. Vaatteet myydään paaleina, joihin ujutetaan mukaan myös käyttökelvotonta tavaraa (esimerkiksi talvivaatteita ja likaisia tai rikkinäisiä vaatteita), niin että paalin vastaanottajamaassa ostava katukauppias tai vastaava ei voi koskaan tietää, mitä hän tarkalleen ottaen on ostamassa. Kirjoittajan mukaan käytettyjen vaatteiden kaupalla on negatiivisia vaikutuksia köyhien maiden omaan teollisuuteen. Hän jättää armeliaasti käsittelemättä suurimman osan asian ympäristövaikutuksista, kuten roskiskuntoisten vaatteiden rahtaamisen mantereelta toiselle ja sen, mitä jätehuolloltaan kehittymättömissä köyhissä maissa tapahtuu niille vaatteille, joita kukaan ei halua ostaa.

Kirja maalaa nykyaikaisesta, globaalissa markkinataloudessa toimivasta vaatetusteollisuudesta synkän ja ihmisarvoa alentavan kuvan. Kirjoittajan mukaan tilanteeseen ei myöskään ole helppoa ratkaisua. Sekä reilu kauppa että ekomuoti saavat häneltä huutia, ja hänen mukaansa yksittäisten kuluttajien aktiivisuus ja tietoisuuden lisääminen eivät ole realistisia keinoja. Hänen mukaansa ei voida olettaa, että yksittäinen kansalainen joka kerran uutta tavaraa ostaessaan pystyisi selvittämään, onko tavara eettisesti tuotettu. Myöskään kulutuksen väheneminen yksittäisten kansalaisten päätösten seurauksena ei hänen mielestään ole realistista, koska kuluttajia painostetaan koko ajan ostamaan lisää. Ratkaisuksi Brooks tarjoaakin lähinnä tutkimusta, aktivismia ja viime kädessä kapitalistisesta järjestelmästä luopumista.

Tässä on nyt lievästi sanottuna ahdistava kirja, jota kuitenkin suosittelen ihan kaikille. Vaikka aiheena ovat vaatteet, kirjassa esitetyt väitteet pätevät moniin muihinkin kulutustavaroihin. Kuten Brookskin toteaa, yksittäisenä kansalaisena on hyvin vaikea sanoa, mitä tässä tilanteessa kuuluisi tehdä: jos esimerkiksi vien jotain rönttäisiä talvivaatteita H&M:n lumppukeräykseen, onko vaarana, että ne lopulta ujutetaan afrikkalaisten riesaksi? Olisiko ne parempi heittää saman tien roskiin täällä kotimaassa? Kirja pistää takuulla ajattelemaan, ja ehkä joku sen luettuaan keksii myös ratkaisuja, miten tästä ympäristön ja ihmisarvon kannalta haitallisesta tilanteesta päästäisiin.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Rose George: The big necessity - Adventures in the world of human waste

Rose Georgen kirja käsittelee sanitaatiota, toisin sanoen sitä, mihin kakka ja pissa joutuvat sen jälkeen, kun ovat poistuneet ihmisen kehosta. George pyrkii lähestymään aihetta monista eri näkökulmista: hän mm. laskeutuu viemäriin ja vierailee intialaisissa ulkoilmakakkaamista harrastavissa yhteisöissä. Hän myös haastattelee useita sanitaation asiantuntijoita niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin.

Kirjan lukemista voisi luonnehtia pysäyttäväksi kokemukseksi. En osaa sanoa, mikä teki minuun syvimmän vaikutuksen: se, että monissa rikkaissa länsimaisissa kaupungeissa jätteelle ei osata tehdä sen kummempaa kuin tuutata se mereen, vai kenties se, että monilla köyhillä alueilla ei ole minkäänlaista jätehuoltoa, vaan ihmiset tekevät tarpeensa muovipussiin tai radanvarsille. Tai ehkä se, että jätteestä ei pystytä puhdistamaan kaikkia raskasmetalleja, taudinaiheuttajia ja lääkejäämiä. Suoraan sanottuna järkyttävää.

Kirjan huonona puolena pidän sitä, ettei kirjailija käsittele Keski-Euroopan tai pohjoismaiden tilannetta. Minua kiinnostaisi tietää, onko tilanne täällä meillä jätteen puhdistamisen suhteen yhtä synkkä kuin muualla maailmassa.

Vielä sananen ulkoilmakakkaamisesta. Ensin ajatus kokonaisista alueista, joilla ihmiset käyvät tekemässä tarpeensa ja jättävät kikkareet maahan, kuulosti todella inhottavalta. Pian kirjan lukemisen jälkeen kävin kuitenkin kävelyllä ja havaitsin, että kakkaa oli ihan joka paikassa: urheilukentän reunalla, rakentamattomalla joutomaalla, talojen ja jalkakäytävän välisellä metrin levyisellä ruohikkokaistalla, istutuksissa, pyykkitelineiden viereisellä pikku nurmikolla ja keskellä polkua. Omakotialueella kakkaa oli vähemmän, ehkä siksi, että talonomistajan siivoavat sen pois. Kyseessä tietenkin on koiran eikä ihmisen kakka, mutta kiinnostaisi kyllä tietää, millaisia terveyshaittoja tällainen järjetön kakan kylväminen aiheuttaa.

torstai 17. maaliskuuta 2016

Esa Vilenius: Säästökirja - Elä enemmän, maksa vähemmän

Vileniuksen kirja etenee tajunnanvirtamaisesti ja välillä ilmeisesti aika mututuntumalla. Kirjoittajan tarkoituksena on käsitellä keinoja sekä itsensä, rahojensa että luonnon säästämiseen, mutta aina lukijalle ei avaudu, mikä nyt sitten olisi se paras säästökeino. Ehkä tarkoituksena onkin vain pohdiskella.

Se, mistä kirjassa pidin, oli tiettyjen hankalien totuuksien ääneen sanominen. Vilenius toteaa, että jo luonnonvarojen loppumisen ja ilmastonmuutoksen takia nykyinen rahatalous ei tällaisenaan voi jatkua. Hän myös toteaa, että pankkien tarjoamat "säästötuotteet" eivät ole ollenkaan niin tuottavia, kuin mitä mainosten perusteella voisi luulla. Tämän voi huomata itsekin säästöjään ja sijoituksiaan tutkaillessaan. Myös valtiovallan tällä hetkellä harjoittamat "säästötoimet" tuntuvat lähinnä naurettavilta tilanteessa, jossa yhteiskuntaamme ei uhkaa niinkään työn kallis hinta kuin koko ajan kiristyvä globaali kilpailu resursseista ja ilmastonmuutoksen aiheuttamat katastrofaaliset ongelmat.

Suosittelenkin Vileniuksen kirjaa erityisesti niille, jotka kokevat kaipaavansa muistutusta siitä, että nykymeno ei jatku.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Lars Mytting: Täyttä puuta. Pilko, pinoa ja kuivaa - puulämmittämisen taito

Siinä missä edellä arvioimani kirja oli pessimistinen ilmastonmuutoksen torjumisen suhteen, Myttingin kirja on optimistinen. Kirjoittajan mukaan puulämmitystä voi ja pitää lisätä muun muassa ilmastosyistä. Ilmasto tosin ei ole kirjassa pääosassa, vaan puiden kaato, pilkkominen, pinoaminen, kuivaaminen ja polttaminen.

Kirja ei kuitenkaan ole mikään noviisille tarkoitettu palikkatason opas edellä mainittuihin taitoihin, vaan pikemminkin asiaan syvällisesti perehtyneen osaajan muille samanlaisille suuntaama fiilistelyteos. Joitakin yksinkertaisimpia perusasioita kirjasta puuttuu, kuten yksityiskohtaiset ohjeet puun kaatoon, teräketjun teroittamiseen ja puiden sytyttämiseen. Kirjoittaja olettanee, että nämä taidot ovat lukijalla jo hallussa.

Tällaisena kirja on karskissa miehekkyydessäänkin tunnelmallinen, jopa romanttinen. Riittävät klapivarastot ovat tässä kirjassa miehen mitta monessakin mielessä. Kirjassa on myös tavattoman kauniita kuvia halkopinoista ja myös kasvavista puista.

Kirja ilahduttanee eniten noin 60-70-vuotiasta puulämmistystä harjoittavaa miestä, mutta suosittelen sitä muillekin puista ja puulämmittämisestä kiinnostuneille.

torstai 10. maaliskuuta 2016

Elina Grundström: Musta orkidea

Luulin lukevani kirjaa, joka kertoo orkideoista. Päädyin lukemaan kirjaa, joka kertoo ilmastonmuutoksesta - tarkemmin sanottuna siitä, kuinka mahdotonta ilmastonmuutoksen torjuminen on. Grundströmin polveileva, ajassa ja paikassa siirtyilevä ja paikoin hiukan sekavakin tarina liikkuu luontevasti kukkakaupasta villiorkidojen kasvuseuduille Borneolle ja siirtyy käsittelemään siellä tapahtuvia ekokatastrofeja ja niiden torjumisyrityksiä. Kirja on erittäin sujuvasti kirjoitettu ja aiheestaan huolimatta jopa viihteellinen, mutta kyllä lukiessa aina välillä tulee ihmetelleeksi, että mihinköhän tämä kaikki oikein liittyy.

Asiasisällöltään kirja on kiinnostava, mutta masentava. Borneon metsänsuojelu- ja ennallistamishankkeisiin on pumpattu valtavat määrät rahaa, mutta mitään ei ole saatu aikaiseksi. Valtiot ja kansainväliset järjestöt käyttävät rahaa matkusteluun ja puheiden pitämiseen, mutta Borneon suosademetsiä ei saada ennallistettua, ja palmuöljyplantaaseja pykätään koko ajan lisää. Koska suot kuivatetaan, turve syttyy palamaan ja seurauksena ovat valtavat savusumut ja kasvihuonekaasupäästöt.

Sivumennen sanoen sain kirjassakin tehottomaksi mainitulta WWF:ltä veikeällä oranginkuvalla varustetun kerjuukirjeen, jossa pyydettiin rahaa juurikin Borneon suojelemiseksi. Maksoin, mutta tunsin itseni vähän hölmöksi. Samoin kuin syynätessäni ruokapakkauksia valitakseni ne, joissa ei ole palmuöljyä - sitähän on jumalauta nykyään kaikkialla.

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

Kausiruokaa herkuttelijoille ja ilmastonystäville

Tässä sitä on, nimittäin faktaa eri ruoka-aineiden ja ruokalajien hiilijalanjäljestä. Kuten kirjan nimikin lupaa, kirjassa on myös juttua kausisyömisestä, ja ruokalajit on ryhmitelty kätevästi vuodenajan mukaan.

Kirjaa lukiessa tulee kuitenkin mieleen kaksi ongelmaa, joista ensimmäinen liittyy kirjaan itseensä ja toinen eettiseen kuluttamiseen yleensä.

Ensinnäkin osa kirjan ruokaohjeista on melkoisia piperryksiä. Kohtalaisen suuri osa ohjeista ei edusta reilua, nopeasti kokattavaa ja nälän poistavaa arkiruokaa. Ohjeet ovat toki suuntaa-antavia, ja ainahan niitä voi soveltaa. Olisin kuitenkin kaivannut suurempaa määrää ruokalajeja ja erityisesti painotusta arkiruoan suuntaan.

Toisekseen: no niin, tästä kirjasta selviää, mitä ruoka-aineita pitäisi käyttää, jotta ilmastonmuutos hidastuisi. Mutta entä jos haluaa syödä muutenkin eettisesti, esimerkiksi ei halua tukea orjatyövoimaa käyttävää maataloutta? Tai jos haluaa, että ruoka maistuu hyvältä? Espanjasta tuodun tomaatin hiilijalanjälki on oletettavasti pienempi kuin Suomessa tuotetun, mutta toisaalta Espanjan työläisiä ei kohdella yhtä hyvin kuin Suomen ja tomaattien makukin on huomattavasti huonompi.

Kukahan kehittäisi kokonaisvaltaisen eettisen kuluttamisen oppaan?

(Kirjan kirjoittajat: Tuuli Kaskinen, Outi Kuittinen, Saija-Riitta Sadeoja ja Anna Talasniemi)

ps. Plussaa kirjalle Turun torin mainitsemisesta!