torstai 4. huhtikuuta 2013

Stephen R. Donaldson: Berek Puolikäden paluu

Emännöin jo marraskuussa alkanutta Facebook-lukupiiriä, jonka tavoitteena oli suorittaa Donaldsonin klassikkopökäle yhden luvun viikkovauhtia. Kukaan osallistujista ei pysynyt tavoiteaikataulussa: useimmat hyytyivät jo ensimmäisiin lukuihin, kun taas yksi luki koko kirjan jo viime vuoden puolella. Ainoastaan allekirjoittanut sekä yksi urhoollinen onnistuivat kahlaamaan kirjan läpi aikataulussa ainoastaan hieman spurtaten viimeisissä luvuissa.

Donaldsonin teos on niin huono ja vastenmielinen, että todella huonon kirjallisuuden ystäville voin luvata sen tarjoavan jopa orgastisia nautintoja. Teoksen iljettävyys on niin sanoinkuvaamatonta ja omissa sfääreissään liikkuvaa, etten edes yritä tarjota siitä yksityiskohtaista analyysia. Tässä on kuitenkin joitakin pointteja:

Päähenkilö. Thomas Covenant on paitsi spitaalinen ja raiskaaja, kirjallisuushistorian ärsyttävin itsesäälissä rypijä ja oman napansa kaivelija. Lukijan on mahdotonta samastua häneen, vaikka kirjailija yrittääkin uupumatta kuvailla hänen mielenliikkeitään. Covenantin suurin saavutus kirjassa on olla saamatta aikaan yhtään mitään järkevää.

Kieliasu. Kirja on kuulemma melko käsittämätön jo alkukielellä, mutta suomennos kyllä nostaa panoksia. Pentti Isomursun tavoitteena lienee ollut Kersti Juvan Taru sormusten herrasta -tyylinen ratkaisu, jossa nimet ja fantasiamaailman erikoistermit suomennetaan. Lopputulos vaikuttaa arkaaisen misogynistin kännisiltä jorinoilta. Teksti on täynnä kummallisia sanoja, yllättäviä puhekielisyyksiä ja kielioppivirheitä. Naisiin viitataan pääsääntöisesti pronominilla ”se”, mihin ei ole alkutekstin perusteella syytä. Kirjassa on paljon hölmöjä lauseita, esimerkiksi ”Ummikon väritön jaanaus ei särähtänytkään” ja ”Liekkien läpi kantautui pauhu kuin lauma verisiä jalkoja olisi kiitänyt puhtaalla nurmella”.

Fantasiakliseet. Kirjassa on elementtejä, jotka ovat kuin suoraan plagioituja Tolkienilta. Sormus; vanha vaarallinen metsä; älykkäät superhevoset; eksyttävissä luolissa asuvat örvätit. Fantasiamaailma on yhtä aikaa kliseinen ja kuitenkin jotenkin kammottavalla tavalla väärä.

Yleinen hölmöys. Esimerkiksi Verikaarti, jotka ovat sellaisia supersotilaita, että eivät tarvitse edes aseita. Paitsi kohdatessaan lentävän griipin, johon kukaan ei aseitta ylety.

Donaldsonin kirjalle on ilmestynyt myös jatko-osia. Lukupiirimme ei aio jatkaa niiden parissa.

1 kommentti:

  1. Mahtavaa, että tämä on nyt päätynyt arvioksi asti. :D Oon aina miettinyt, että mikä tossa kirjassa on sit niin kauheeta, mut jo tän perusteella ymmärrän kyllä...

    VastaaPoista