torstai 28. maaliskuuta 2013

Oma novelli

Arvoisat  lukijani! Yleensä minulla on tapana arvostella (lue: haukkua pataluhaksi) muiden kirjoittamia tekstejä. Tänään ajattelin kääntää asetelman päälaelleen ja julkaista itse kirjoittamani novellin. Voitte tykönänne pohtia, kuinka paljon varaa tämän kirjoittajalla on arvostella muita.


Yö Afrikassa



”Onko savannilla kivaa?” Routa kysyi. Hänellä oli lyhyet hiukset, tiukka ilme, pitkät housut ja paksupohjaiset kengät.

”Yhym”, Valo vastasi. Hän oli kaunis vaaleahiuksinen lapsi. Edes hänen isovanhempansa eivät tienneet, oliko hän tyttö vai poika, sillä hänen vanhempansa eivät uskoneet binäärisiin dikotomioihin.

”Savannit ovat mukavia paikkoja”, Routa jatkoi.

”Rajatonta! Katsokaa tuota heinää! Täällä todella tuntee olevansa yhtä. Tiedättekö, luonto, kyllä siitä puhutaan, mutta… katsokaa!” Puhuja oli Roudan kumppani Kuupuu. Hän oli hyvin kalpea, ja hänellä oli parransänki ja pyöreät silmälasit, joita hän kiillotti kankaisella nenäliinalla.

Valon vanhemmat seisoivat hiukan kauempana: pitkätukkainen hoikka Paju sekä hänen puolisonsa Juha. Juhan kumara asento ja huonosti istuvat vaatteet eivät täysin peittäneet sitä, että hän oli pitkä, harteikas ja lihaksikas. Kirkkaanvärisen nepalilaisen reilun kaupan anorakkinsa alla hänellä oli osakunnan kaljanjuontikilpailun T-paita. ”Kulta, eikö tämä kannattanutkin?” Paju sanoi. ”Tunnen, miten energia virtaa.”

”Yhym”, Juha vastasi. ”Kyllä, kulta. Sinä olet kaunis tässä valossa.”

”Se on Äiti Maan läheisyys”, Kuupuu sanoi. ”Äitijumalatar kaunistaa naisen.” Roudalla ja Kuupuulla ei ollut lapsia. He eivät uskoneet penetraatiokeskeiseen yhdyntään eivätkä olleet vielä onnistuneet koti-inseminaation avulla.

”Aurinko laskee”, Juha totesi. ”Pitäisikö meidän ajaa takaisin leiriin?”

”Leiriin?” Kuupuu puuskahti. ”Ei missään tapauksessa! Mikään ei samalla tavalla loitonna meitä patriarkaatin kahleista ja lähennä meitä Jumalattareen kuin yö savannilla elementtien keskellä.”

”Tänä yönä on täysikuu. Loistava tilaisuus meille synkronoida kuukautiskiertomme”, Paju sanoi.

”Sääli, ettei minulla nyt ole kuukautiset”, Routa harmitteli. ”Mikään ei tehoa kipuihin yhtä hyvin kuin avoin ja vailla häpeää tapahtuva ääneen vaikeroiminen Isiksen silmän alla.” Hän rypisti otsaansa. ”Ovulaatioapplikaation mukaan otollisin hetkin hedelmöittymiselle on huomenna iltapäivällä. Kuupuu, onhan sinulla muki ja ruisku mukana?”

”Totta kai, rakas”, Kuupuu vastasi. ”Olen varma, että rakkautemme hedelmä saa alkunsa täällä, Afrikassa. Afrikka! Voiko olla hedelmällisempää paikkaa kuin ihmiskunnan alkukoto?”

”Kunhan emme kolonialisoi”, Paju totesi. ”Muistakaamme, että afrikkalaisetkin ovat tasavertaisia veljiämme ja sisariamme.”

”Sisaruksiamme”, korjasi Routa.

”Aivan.”

Aurinko laski hiljalleen. Taivaan puna tummeni. Ilta täyttyi äänistä.

”Kuunnelkaa!” Kuupuu kuiskasi. ”Afrikan sielu!”

”Pesköön tämä yö meistä modernin valkoisen miehen virheet!” Paju huudahti. ”Siirtykäämme kauemmas jeepistä. Länsimaisen teknologian läsnäolo estää energiaa virtaamasta vapaasti.”

He siirtyivät kauemmas. Alkoi jo olla aivan pimeää.

”Kyllä, minä tunnen sen”, Routa sanoi.

Äänet muuttuivat voimakkaammiksi. Kuului jotakin, minkä saattoi kuvitella murahdukseksi. ”Isä, minua pelottaa”, Valo sanoi.

Juha mietti, pitäisikö hänen korjata ja käskeä sanomaan itseään vanhemmaksi. Hän päätti olla tekemättä niin. Valo oli kuitenkin vasta 3-vuotias.

Hän katsoi ympärilleen. Kukaan ei näyttänyt kiinnittävän heihin huomiota. Hän tiesi, että hänen olisi pitänyt olla avaamassa itseään Afrikalle, mutta lasta kävi sääliksi. Olla nyt näin vieraassa paikassa, keskellä yötä, ympärillä ties mitä villejä eläimiä. ”Mennään autoon”, hän sanoi hiljaa, ja muiden huomaamatta he palasivat jeepille.

Auton sisältä katsoen savanni näytti täysin mustalta. Juha ei nähnyt Pajua tai muitakaan matkakumppaneitaan. Valo nojasi poskeaan hänen rintaansa ja nukahti pian.

Kuului uusia murahduksia ja kumeaa karjuntaa. Juha mietti epämääräisesti kännykkäänsä ja siellä olevaa Pajun numeroa, mutta päätti olla soittamatta. Paju tiesi, mitä oli tekemässä. Hän tiesi aina.

Juhakin nukahti. Karjunta kuului lähempää.



Viikon päästä Helsinki-Vantaan lentokentälle laskeutui kone, jonka kyydistä nousi pitkä suomalaismies ja hänen pieni poikansa. Miehellä oli sormus nimettömässään. Hän ei ollut raaskinut ottaa sitä pois, vaikka todennäköisesti olikin leski.

Varsinaiselta tapahtumapaikalta oli löytynyt pelkästään jälkiä ja Roudan puhelin, jonka ovulaatioapplikaatio oli ollut edelleen auki. Jäännökset olivat löytyneet kauempaa, mutta niiden tunnistamiseen tarvittaisiin hammasröntgenkuvia, joiden lähettäminen veisi vielä jonkin aikaa.

Valo puristi pienellä kädellään tiukasti isänsä kättä. Juha mietti, miten selittäisi tapahtuneen. Äiti, ei kun toinen vanhempi, ei kun ei.

Hän ei edes huomannut, milloin oli kadottanut nepalilaisen anorakkinsa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti