sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé – Vanhemmuus Pariisin malliin

Ranskalaista lastenkasvatusta amerikkalaisesta näkökulmasta ruotivan kirjan luettuani päällimmäinen tunteeni on hämmennys. Useimmat kirjassa kuvatut ranskalaiset lastenkasvatustavat vaikuttavat järkeviltä, jopa mainstreamilta. Ruokailua käsittelevä luku on suorastaan loistava, ja suosittelen sen lukemista kaikille vauvojen vanhemmille. Osasta kirjassa kuvatuista ranskalaisen vanhemmuuden ilmiöistä en innostu (esimerkiksi pikkuvauvojen laittamisesta hoitoon tai ruokkimisesta korvikkeella, vaikka maitoakin tulisi). Kaikkein hämmästyttävintä on kuitenkin rivien välistä puskeva kuvaus yhdysvaltalaisesta vanhemmuudesta, joka kuulostaa todella omituiselta. Eivätkö amerikkalaiset oikeasti puhu vauvoille? Miksi kirjailija kutsuu lantionpohjan lihaksia välilihaksi? Syövätkö amerikkalaiset lapset todella koko ajan välipaloja? Herättääkö lapsen kieltäminen ja sen aiheuttama kiukuttelu todella amerikkalaisissa vanhemmissa niin suurta syyllisyyttä, ettei lapsia pystytä ollenkaan kieltämään? Amerikka ikään kuin varastaa shown, vaikka Ranska on kirjan varsinaisena aiheena.

Kirjan lukemista haittaa myös kirjoittajan hienoinen sekavuus. Kuvaillessaan lastenkasvatustapoja hän ei kerro, minkä ikäisiin lapsiin niitä pitäisi soveltaa (1-vuotiaalta mielestäni ei voi odottaa samoja asioita kuin esimerkiksi 2-vuotiaalta). Hän ei kuvaile kovin tarkasti ranskalaisten vanhempien rangaistuskäytäntöjä. Kirja etenee yhtä aikaa temaattisesti (eri luvut havainnollistavat eri puolia kasvatuksessa) ja kronologisesti (kirjoittajan avioitumisen ja lasten syntymisen perusteella), mikä tekee tekstin seuraamisesta hankalaa.

Kirjoittajan hiukan epäanalyyttiselta vaikuttava asenne ilmenee mielestäni parhaiten vauvojen nukkumista koskevassa luvussa. Druckermanin mukaan ranskalaiset vauvat oppivat usein nukkumaan yönsä jo kahden kuukauden ikäisinä. Hän antaa kaksi ohjetta: unissaan kitisevää vauvaa ei pidä mennä häiritsemään, ja jos vauva itkee, pitää odottaa hetki ennen kuin hänet ottaa syliin. Näin toimien lapsi oppii herättyään saamaan itse unen päästä kiinni.

Ohjeet ovat mielestäni järkeviä. Pienet vauvat voivat nukkua koko yön putkeen – omanikin nukkui kolmen kuukauden ikäisenä seitsemän tunnin yöunia. Druckerman on kuitenkin sitä mieltä, että jollei lapsi ole suunnilleen neljän kuukauden ikään mennessä oppinut nukkumaan öitään, vanhempien pitää turvautua huudatusunikouluun. (Hän suosittelee huudatusunikoulua siitä huolimatta, että hänen haastattelemistaan ranskalaisvanhemmista ajatus tuntui ilmeisesti ahdistavalta.) Druckerman ei puhu mitään siitä, että esimerkiksi hampaiden puhkeaminen, allergiat, vatsavaivat tai flunssa voivat aiheuttaa heräilyä. Hän kirjoittaa ikään kuin vauvojen univaikeuksien takana olisivat pelkästään huonot unitavat ja uniassosiaatiot.

Nukkumista käsittelevä luku ilmentää mielestäni kaikkein selvimmin sitä, että vaikka Druckerman on kolmen lapsen äiti ja ilmeisen syvällisesti perehtynyt lastenkasvatukseen, hänen ohjeensa vaikuttavat välillä hiukan pinnallisilta ja jopa tyhmiltä. Vaikka kirjassa mielestäni onkin paljon hyvää, en tästä syystä suosittele sitä miksikään pääasialliseksi ohjenuoraksi lapsia kasvatettaessa.

Niille, jotka eivät jaksa lukea itse kirjaa, tiivistelmä kirjan sanomasta:
  • Lapsilla pitää olla tiukat säännöt, joista pidetään kiinni. Niiden puitteissa heillä on kuitenkin paljon vapautta.
  • Lapset pitää opettaa odottamaan ja olemaan kohteliaita.
  • Lapsia pitää kohdella samanarvoisina ihmisinä kuin aikuisiakin. Jo pikkuvauvoja puhutellaan kohteliaasti.
  • Lasta pitää tarkkailla ja kuunnella. Hänen yksilöllisyyttään ja yksityisyyttään pitää kunnioittaa.
  • Aikuisilla pitää olla oma elämä ja aikaa itselleen. Lasten ja vanhempien liiallinen läheisyys on pahasta.
  • Lapsille tarjotaan samaa ruokaa kuin aikuisille. Vauvoille tarjotaan soseutettuja kasviksia. Ruoat esitellään lapsille kuvaillen niiden koostumusta, väriä ja rakennetta. Lapsen pitää maistaa kaikkea, mutta lautasta ei tarvitse syödä tyhjäksi. Ateriarytmin pitää olla säännöllinen: aamiainen, lounas, välipala ja illallinen syödään aina suunnilleen samaan aikaan. Ylimääräisiä välipaloja ei harrasteta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti