lauantai 30. marraskuuta 2013

NaNoWriMo-runokuukausi - mitä jäi käteen?

Runojen kirjoittaminen on helppoa. Hyvien runojen kirjoittaminen on vaikeaa.

Käsittääkseni Suomessa on jo pitkään ollut vallalla käsitys, että vakavasti otettava runous on modernia, mitatonta ja loppusoinnutonta. Olen muistaakseni kuullut sellaisenkin hölmöydessään oikeastaan aika typerryttävän väitteen, että loppusoinnuista olisi luovuttu, koska Kaarlo Sarkia oli niin ylittämätön riimitaituri. Kukaan ei kuulemma voisi kirjoittaa loppusoinnullisia runoja paremmin tai edes yhtä hyvin kuin hän. Jos näin todella on, runoilijoiden itsetunto taitaa olla aika huono.

Koska en oikein osaa uskoa Sarkia-hypoteesiin, ihmettelen suomalaisen nykyrunouden kentän kapeutta. Erilaisia tyylejä ja tekniikoita on paljon. Miksi käyttää vain yhtä? Eihän maalaustaidekaan ole pelkkää abstraktia ekspressionismia.

En itse juurikaan lue uusia, vakavasti ja aikuisille kirjoitettuja runoja. Ne vaikuttavat mielestäni liian raskailta, vaativat liikaa keskittymistä ja liikaa paneutumista kirjoittajan sielunmaisemaan. Kaikesta paneutumisesta huolimatta runot eivät useinkaan avaudu minulle. En ymmärrä, mitä kirjoittaja on halunnut sanoa, eikä runosta synny käsitettävää tunnetilaa tai mielikuvaa.

Kaikenlaisen virtuositeetin ihailijana sen sijaan nautin mitallisten, alku- ja loppusoinnullisten runojen lukemisesta. Mitä tiukemmat ulkoiset vaatimukset ja mitä paremmin ne täyttyvät, sitä tyytyväisempi olen. Sama juttu toimii myös maalaustaiteessa: esimerkiksi jonkun Anders Zornin kuva-aiheet ovat aika mitättömiä, mutta voi jumalauta sitä sivellintekniikkaa! Sitä ei kyllä ylitä kukaan.

Toiveeni Suomen runoilijoille onkin tämä: vähemmän syvällisyyttä ja vähemmän taidetta; enemmän tekniikkaa ja taitoa. Jos minä pystyn kirjoittamaan loppusoinnullista, pystytte tekin. Ja sitten saatan jopa ostaa jonkin runokirjan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti