Tarkoitukseni oli oikeastaan lainata jokin lastenkasvatusopas. Koska ne kaikki kuitenkin vaikuttivat niin hölmöiltä, päädyin päinvastaiseen ratkaisuun - kirjaan, jossa kyseenalaistetaan kotikasvatuksen pitkäaikaiset vaikutukset lapsen persoonallisuuteen ja menestymiseen.
Judith Rich Harris hahmottelee kirjassaan ryhmäsosialisaatioteoriaksi kutsumansa teorian, jonka mukaan vanhempien suorittamalla kasvatuksella on vain vähän vaikutusta siihen, millaisia ihmisiä heidän lapsistaan tulee. Enemmän merkitystä on perintötekijöillä sekä niillä kokemuksilla, joita lapset saavat ikätovereittensa parissa. Harrisin mukaan lapset sosiaalistuvat nimenomaan lapsiryhmissä, eivät vanhempiensa ansiosta.
Harrisin ajatukset ovat kiinnostavia, ja ne epäilemättä pitävät paikkansa ainakin osittain. Kirjassa on kuitenkin useita puutteita ja vikoja, joita käsittelen seuraavassa tarkemmin.
Kirjan olennaisin puute on se, ettei kirjoittaja käytä ollenkaan lähdeviitteitä. Kirjallisuusluettelo kirjasta löytyy, mutta monille kirjailijan väitteille ei löydy minkäänlaista lähdettä, ja parhaimmillaankin lähteeksi mainitaan vain jokin tutkimus, mutta ei sivunumeroa. Monet Harrisin väitteistä ovat erikoisia, jopa kumouksellisia, joten lähdeviitteet auttaisivat huomattavasti väitteiden uskottavuuden arvioinnissa.
Toisena puutteena pidän kirjoittajan ajatusten paikoittaista epäselvyyttä. Harris itsekin esimerkiksi myöntää, ettei kulttuurisesti suhteellisen homogeenisissa ympäristöissä kasvaneiden lasten kohdalla ole mahdollista erottaa, mitkä vaikutteet on saatu vanhemmilta, mitkä ikätovereilta. Hän marssittaakin teoriansa tueksi joukon erityistapauksia, joissa vanhemmat ovat voineet vaikuttaa vain vähän lastensa sosialisaatioon: esimerkiksi kuulevien vanhempien kuurot lapset ja maahanmuuttajien lapset. Mielestäni erityistapauksilla ei kuitenkaan voi todistaa niitä mekanismeja, joilla enemmistön lapset sosiaalistuvat.
Kolmanneksi Harris käyttää lasten kasvamisen ja kehityksen arvioinnista ilmaisuja, joita ei avaa tarkemmin. Mikä oikeastaan on "persoonallisuus", josta Harris puhuu? Onko ihmisellä todella olemassa pysyvä, muuttumaton persoonallisuus, ja miten sitä voi mitata? Entä mitä Harris tarkoittaa elämässä menestymisellä? Vastausta kirjasta ei saa.
Neljänneksi Harris kylläkin kirjoittaa paljon erilaisista kulttuureista, mutta häneltä näyttäisi puuttuvan kulttuurintutkijan ammattitaito ja herkkyys erilaisten kulttuuristen ilmiöiden ja niiden vuorovaikutusten havaitsemiselle. Kirjaa lukiessani minulle tuli jatkuvasti sellainen vaikutelma, että Harrisin näkemykset ihmisryhmien biologiaan pohjautuvasta ja samankaltaisena pysyvästä toiminnasta itse asiassa pohjautuvat hänen kokemuksiinsa omasta lapsuudestaan ja omien lastensa lapsuudesta. Erityisen kummallisena pidän Harrisin väitettä (s. 277), että Yhdysvalloissa vanhemmat eivät kohtele tyttöjä ja poikia eri tavalla millään merkittävällä tavalla. En toki ole amerikkalainen, mutta väitän, että länsimaissa tyttöjä ja poikia kyllä yleisesti kohdellaan eri tavalla.
Viidentenä vikana joudun tuomaan esille simpanssit. Harris perustelee monia ihmisiin liittyviä käsityksiään simpanssien toiminnalla vastaavassa tilanteessa. Simpanssit ja ihmiset ovat toki geneettisiä lähisukulaisia, mutta kuitenkin kaksi eri lajia. Läheistäkin sukua olevat lajit voivat käyttäytyä eri tavalla, joten simpansseja tuskin voi käyttää perusteluna yhtään mihinkään.
Kuudentena virheenä mainitsen itse ryhmäsosialisaatioteoriaan liittyvän seikan. Harrisin mukaan ikätovereitten ryhmä muokkaa lapsesta sellaisen, millaisena hän aikuisuudessaan esiintyy. Harris puhuu koko ajan ikään kuin lapsi kuuluisi vain yhteen ikätoveriryhmään (jonka sisällä hän toki voi mieltää identiteettinsä eri tavoin). Kuitenkin on ihan tavallista, että lapsi kuuluu esimerkiksi sekä koululuokkaan että harrastusryhmään, eikä näiden rymien välillä välttämättä ole mitään vuorovaikutusta. Olisi ollut kiinnostavaa lukea Harrisin näkemys näistä tilanteista ja niiden vaikutuksesta lapsen persoonallisuuden kehitykseen.
Viimeiseksi Harrisin argumentaatio vaikuttaa välillä hieman olkiukkomaiselta. Hän esimerkiksi kyseenalaistaa synnytyssairaaloiden käytännön laittaa vastasyntynyt heti synnytyksen jälkeen äidin rinnoille sanomalla, ettei käytäntö todellisuudessa vaikuta lapsen ja äidin kiintymyssuhteen lujittumiseen. Itse en kuitenkaan koskaan aikaisemmin ole kuullut kenenkään perustelevan käytäntöä kiintymyssuhteella, vaan mm. ternimaidon ja bakteerikannan suotuisilla vaikutuksilla sekä sillä, että vauvasta on mukavaa olla ihokontaktissa toisen ihmisen kanssa. Itse asiassa omassa synnytyssairaalassani vastasyntyneet ilmeisesti ihan yleisesti laitetaan isänsä paidan alle, jos äiti on synnytyksen jälkeen liian väsynyt tai haluaa käydä suihkussa.
Yhteenvetona: Harrisin ajatukset ikätoverien merkityksestä ovat kiinnostavia ja selittävät etenkin sitä, miksi kotona siivosti käyttäytyvä lapsi voi koulussa olla varsinainen riiviö. Suosittelenkin kirjaa erityisesti opettajille ja muilla ammattikasvattajille, jotka saavat kirjasta varmasti hyviä ideoita työhönsä. Muuten kirja oli kuten lastenkasvatukseen liittyvät kirjat yleensäkin: täynnä kummallisia väittämiä ja kulttuurin ja biologian omituista sekasotkua, sekä yleisesti ottaen pettymys.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti