perjantai 28. kesäkuuta 2013

Robert Holdstock: Alkumetsä

Luin Alkumetsän ensimmäistä kertaa joskus teini-ikäisenä. Muistikuvieni mukaan se oli vaikeaselkoinen ja jopa pitkäpiimäisen monimutkainen; tunnelma kuitenkin oli vahva, ja kirjassa olevat muinaiselämän kuvaukset hikineen ja likoineen tekivät suuren vaikutuksen.

Uusi lukukokemus oli hyvin erilainen. Kirjan juonta ja ideaa ei ollut lainkaan vaikea ymmärtää, ja teksti eteni mielestäni varsin sujuvasti. Kirjailija on keskittynyt olennaiseen, ja kirja onkin mukavan ohut ja helppolukuinen. Menneisyyden ihmisten kuvaukset eivät tuntuneet ollenkaan niin kaameilta ja ällistyttäviltä kuin aikaisemmin.

Vaikka lukukokemukset eivät muistuttaneetkaan toisiaan, pidin kirjasta molemmilla kerroilla. Erityisen suuren vaikutuksen minuun teki tällä kerralla Holdstockin monitieteinen, suorastaan tieteen ja taiteen yhdistävä lähestymistapa muistiin, menneisyyteen ja aineelliseen todellisuuteen. Alkumetsä yhdistelee ja havainnollistaa eri tieteenalojen näkökulmia menneisyyteen: mukana ovat ainakin historia, taidehistoria, folkloristiikka, arkeologia, muinaiskasvitiede, syvyyspsykologia ja ehkä suorastaan paleontologiakin. Kaiken tämän Holdstock osaa ympätä sujuvaan, yksinkertaiseen ja melko surulliseen rakkaus- ja kostotarinaan, jossa perheenjäsenten väliset suhteet ovat tärkeässä osassa.

Pidän kirjassa eniten juuri siitä, miten aika, paikka, tarinat sekä konkreettinen maa puineen ja eläimineen sekoittuvat. Kaikki on kerroksellista ja monitahoista; joka asiaan on monta eri näkökulmaa, ja kaikki tapahtuu yhtä aikaa monessa eri ajassa. Menneisyyden hahmoja kohdataan vielä kaukaisemman menneisyyden raunioissa, ja päähenkilöistä tulee osa sitä tarinaa, jota he yrittävät selvittää.

Jos kirjasta haluaa etsiä huonoja puolia, itseäni jonkin verran tympäisi teoksen korostetun miehinen näkökulma, jossa naiset selvästi edustavat jonkinlaista vierautta tai toiseutta: joko vaimoa, johon ei saada tai edes haluta saada älyllistä yhteyttä, tai rakastettua, joka on kirjaimellisesti lihaksi tullut haavekuva. Lisäksi päähenkilöiden tietämystä muinaisista asioista on liioiteltu melkoisesti - päähenkilö ei ole millään tavalla uskottava parikymppinen nuorukainen, vaan vaikuttaa tietojensa puolesta suorastaan muinaistieteen professorilta.

Lukukokemuksen innoittamana taidan lukea vielä Metsän hengetkin, tuon jatko-osan, joka tuntui aikanaan niin omituiselta, että sen lukeminen jäi minulta kesken.

Kuriositeettina lisättäköön, että olen nähnyt Robert Holdstockin Jyväskylän kesässä joskus 90-luvun alkupuolella puhumassa kirjoistaan. En muista tapauksesta mitään muuta kuin että hänellä oli parta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti