keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Andrew Dalby: Dangerous Tastes

Andrew Dalbyn teos Dangerous Tastes: The Story of Spices on kiinnostavinta, mitä olen vähään aikaan lukenut. Ruokahistorioitsija ja kielitieteilijä Dalby kertoo siinä mausteiden alkuperästä: milloin kukin mauste on ensmmäistä kertaa ollut ihmiskunnan käytössä, missä sitä on kasvatettu, milloin siitä on alettu käydä kauppaa ja mihin sitä on käytetty. Kirja paljastaa, että sellaisilla tutuilla mausteilla kuin esimerkiksi kanelilla ja kardemummalla on hyvin eksoottinen alkuperä, mutta se esittelee myös monia nyky-Euroopassa jo unohtuneita mausteita.

Kirjan näkökulma painottuu vahvasti mausteisiin, eikä kirjoittaja juurikaan sido maustekaupan ja mausteiden löytämisen tapahtumia maailman- tai varsinkaan sotahistoriaan, vaikka nämä asiat mitä suurimmassa määrin liittyvät yhteen. Kirjoittaja ei myöskään juurikaan taustoita käsittelemiään asioita tai useinkaan täsmennä, ovatko hänen kertomansa vuosiluvut ennen vai jälkeen länsimaisen ajanlaskun alkua. Kaikki tämä aiheuttaa sen, että kirja vaatii lukijaltaan varsin hyvää yleissivistystä ja tietoja historiasta.

Toisena, ehkä useimpien lukijoiden mielestä pienehkönä, puutteen voi pitää sitä, että kirjoittaja käyttää aika säästeliäästi lähdeviitteitä. Lisäksi kirjan rakenteen logiikkaa on mielestäni välillä vaikea hahmottaa, ja samoihin asioihin palataan usein mielestäni hiukan oudossa järjestyksessä.

Näistä varsin pienistä puutteista huolimatta rohkenen suositella kirjaa kaikille ruoan historiasta ja etenkin mausteista kiinnostuneille.

torstai 24. huhtikuuta 2014

Kung Fu -lehti

Yleisön pyynnöstä arvostelen Kung Fu -lehden numeron 5/1974.
Hitusen kieli poskessa tehdyltä vaikuttavassa lehdessä on kaikenlaista kung fu -asiaa: kavalan tohtori Fu Manchun maailmanvalloitusyrityksiä käsittelevä kolmeen osaan jaettu sarjakuva sekä sen välissä julkaistu elokuva-arvostelu sekä selostus Shaolin-temppeleistä.
Sarjakuvassa ei ole paljon mitään järkeä, mutta sen on sentään kuvittanut Marveliakin 80-luvulla piirtänyt John Buscema tunnistettavalla tyylillään. Elokuva-arvostelu oli kohtuullisen hauska ja jopa hiukan hörähtelin arvostelijan suorasanaiselle kuvaukselle ilmeisen pöljästä elokuvasta. (Jos jotakuta kiinnostaa, niin kyseessä on elokuva nimeltään Chinese Mechanic - ehkäpä tämä elokuva, jolla on sama nimi ja sama pääosan esittäjä, vaikka juoni kuulostaakin ihan erilaiselta.) Kuvaus Shaolin-temppelistä on sekava ja jaaritteleva, mutta siitä saa jonkinlaista tietoa aiheesta.
Oman lisänsä lukukokemukseen toi lehden varsin marinoitu tila. Sivuille on kaatunut jotain töhnää, ja lehti haisee, kuten varmaan on asiaankuuluvaa 70-luvun kung fu -lehden kohdalla.
Lehden takakannessa mainostetaan Vampirellaa! Kas tuossapa käytännöllinen uimapuku.

Kenelleköhän uskaltaisin suositella tätä julkaisua? Ehkäpä jälleen kerran henkilöille, joilla on hyvin valikoiva maku.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Ilias, toinen laulu

Iliaan toisen laulun alussa Zeus pohtii, miten Akhilleus saisi kunnian. Hän päättääkin tehdä Agamemnonille källin ja lähettää tälle valheellisen enneunen: jos akhaijit nyt ryhtyvät taisteluun, he tulevat voittamaan sodan. Herättyään Agamemnon kutsuu akhaijit kokoon, ja nämä uskovat enneuneen, kun sen kerran on nähnyt sotaurho ja ylipäällikkö Agamemnon.

Nyt seuraa huikaiseva juonenkäänne. Sen sijaan, että määräisi joukot hyökkäykseen, Agamemnon ehdottaakin, että sotajoukko suorii kotiin: "Neuvoni kuulkaa siis sekä seuratkaa sitä kaikki: karkotkaamme jo laivoin pois sulo-syntymämaahan, emmehän Troiaa voi katulaajaa vallata koskaan."

Toisin kuin Agamemnon ehkä on olettanut, akhaijit rynnivät laivoilleen suunnilleen riemusta kiljuen ja koko sotaretki on mennä mönkään. Tarvitaan Odysseuksen apua, että sotajoukko saadaan kuriin ja järjestykseen ja takaisin taistelumielelle: päälliköitä Odysseus suostuttelee, rahvasta hakkaa valtikalla saadakseen nämä tottelemaan. Kaikki muut saadaankin järjestykseen, paitsi eräs Thersites, "suunpieksäjä suunnaton", joka "rumin mies oli Troian luo tulijoista, kampurajalka ja nilkku". Thersites kritisoi Agamemnonin toimintaa, mutta väkivallalla tästäkin tilanteesta selvitään: mies tokenee, kun Odysseus hakkaa häntäkin valtikalla.

Akhaijien päämiehet uhraavat ja rukoilevat, ja sotajoukot järjestetään hyökkäykseen. Laulun loppuosa koostuu äärettömän tylsästä laivaluettelosta, jossa luetellaan heimoittain ensin akhaijien ja aivan laulun lopussa lyhyesti troialaisten sotajoukkoihin kuuluvat pienemmät porukat. Tämä osuus on selitysten mukaan myöhempää tuotantoa kuin muu osa runoelmaa, eivätkä siinä esitetyt kansallisuuksien suhteet vastaa muuta runoelmaa. Aasinsillanomaisesti myös troialaiset havaitsevat, että akhaijit aikovat ryhtyä hyökkäykseen, ja järjestävät omat joukkonsa.

Laulun alkuosa on melkoista sekoilua, josta on vaikea sanoa, onko se tarkoitettu humoristiseksi vai ei. Agamemnonin reaktio enneuneensa ja Odysseuksen riehuminen valtikan kanssa ainakin vaikuttavat nykylukijasta melkoiselta komedialta.

Vielä sananen suomennoksesta: mitä mahtaa tarkoittaa "taloss' Aktorin, Azeun pojan, nous yliskammiohon tytär kaino ja kohtasi Areen suurväkisen; salasaapuja siell' lepäytteli immen"? Kuulostaa potentiaalisesti vähän tuhmalta, mutta kuka tästä koukeroisesta kielestä selvän saa?