keskiviikko 29. toukokuuta 2013

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu

Eroottinen fiktio ei oikein ole minun juttuni. Kirjojen seksikohtaukset ovat yleensä tosi nolostuttavia. Kaverin yllytyksestä päätin kuitenkin lopultakin lukea "sadomasokismia" käsittelevän "eroottisen sensaation".

Kirjassa kömpelö ja kokematon opiskelijaneitsykäinen Anastasia kohtaa omituisen monimiljonäärin herra Greyn. Päähenkilöiden välille leimahtaa intohimon liekki, joka saa molemmat etsimään seksuaalisuutensa rajoja. Tai Anastasian tapauksessa ylipäätään löytämään seksuaalisuutensa - ennen hra Greytä hän ei ole himoinnut ketään muuta. Seuraa sarja itseään toistavia seksikohtauksia. Katseet kohtaavat, pöksyt kostuvat, puntissa alkaa kiristää. Pian päädytään kiihkeään, mutta lyhyeen humputtelusessioon, joka tietenkin päättyy megalomaanisen räjähtävään samanaikaisorgasmiin. Varsinaista sadomasokismia kirjassa on aika vähän, vaikka hra Greyn irstaaseen lemmenluolaan vähän kurkistellaankin, käsiä pari kertaa sidotaan ja pyllyäkin plätkytellään.

Kirjan henkilöt ovat niin epärealistisia, ettei sitä oikein edes pysty analysoimaan. Pornokirjallisuudessa se ei tietenkään ole suuri haitta, mutta tässä juuri piilee jutun koukku: huolimatta runsaista ja yksityiskohtaisista seksikohtauksista Fifty Shades onnistuu olemaan jotenkin häkellyttävän epäeroottinen teos. On vaikea sanoa tarkemmin, mistä se johtuu, mutta veikkaisin kirjailijan pakkomiellettä korostaa jatkuvasti seksuaalisen kanssakäymisen äärimmäistä turvallisuutta. Kondomia käytetään aina (mikä on sinänsä tietysti hyvä juttu), piiskattua pyllyä muistetaan rasvata, ja syömisestä ja nukkumisestakin huolehditaan. Kaiken huipuksi teoksessa siteerataan moneen otteeseen hra Greyn laatimaa monisivuista sopimustekstiä aiheesta, mitkä seksuaalitoiminnot ovat sallittuja ja mitkä kiellettyjä. Kaikki tämä turvallisuuden korostaminen jotenkin latistaa kirjan muutenkin hieman aneemista eroottista viritystä.

Kirja ei ole myöskään kaunokirjallisena teoksena erityisen loistava. Kieli on yksinkertaista ja kömpelöä, ja samoja sanoja, ilmaisuja ja lauseita toistellaan kyllästymiseen asti. Myöskään suomennos ei ole kovin nerokas: sellaiset kamalat ilmaukset kuin autuaallinen olo ja palaillaan, beibe toistuvat liian usein.

Fifty Shades jätti kaiken kaikkiaan hämmentyneen olon. En selvästikään kuulu teoksen kohderyhmään, mutta kuka sitten kuuluu? Sori, mutta en tainnut oikein tajuta koko juttua.

maanantai 13. toukokuuta 2013

Lenita ja puukko

Olin jo heittämässä paperinkeräykseen muinaiselta sukulaiselta perittyä vuoden 1956 Mitä - missä - milloin -kirjaa, kun osuin selaillessani mitä hämmästyttävimmälle sivulle.
Suttuisessa mustavalkoisessa kuvassa Lenita Airisto juoksuttaa suomalaisella puukolla verta Long Beachin pormestarin kädestä.

Sanattomaksi vetää. Kirja täytynee sittenkin säästää.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Tsingis-kaani - Historian suurin valloittaja

Enon jäämistöistä löytynyt sarjakuvaläpyskä kertoo Tsingis-kaanin elämäntarinan totutusta poikkeavasta näkökulmasta. Sarjakuvan alussa kaani on vasta poikanen, joka kuitenkin ymmärtää kapitalismin periaatteet ja tienaa rahaa kalastamalla. Lisäksi sarjakuvassa käsitellään kaanin avioliitto ja erinäisiä sotilasoperaatioita vailla suurempaa draaman kaarta.
Tsingis-kaanilla oli sarjakuvan perusteella aivan kirkkaankeltaiset hiukset ja jo 18-vuotiaana valtavat silmäpussit. Hän oli väkivaltainen ja intoili kulttuurista ja kouluista.
Sarjakuvan värimaailma on omalaatuinen, jopa psykedeelinen. Värimaailmaa dominoivat punaisen sävyt ja punaisella taitetut värit, kuten kirkkaanpunainen, pinkki, oranssi ja violetti. Myös esimerkiksi kirkkaita vihreitä ja turkoosia esiintyy. Väripaletti on järkyttävässä ristiriidassa sarjakuvan melko väkivaltaisen sisällön kanssa.
Sarjakuvassa ei kerrota käsikirjoittajan tai kuvittajan nimeä. Ehkä on hyvä niin. Teoksen julkaisemisesta on vastuussa Kustannus OY Williams, ja copyright sijoittuu Meksikoon. Sarjakuva on painettu Puolassa vuonna 1974.
Onneksi teoksen saatavuus lienee nykyaikana melko minimaalinen, joten lukijoillani tuskin on vaaraa altistua tälle viihteen irvikuvalle.

John Sladek: Tik-Tok

Sladekin hulvattoman robotti-irvailun kansi on niin karmaisevan ruma, että kirja on jäänyt minulta hyllyyn useita kertoja. Vasta kahden eri tuttavan suosittelut saivat minut lopulta tarttumaan siihen.

Sladek parodioi Asimovin robottitarinoita vertaansa vailla olevalla röyhkeydellä ja törkeydellä. Kirjassa väännetään vitsiä uskonnon, politiikan, taidemaailman ja arvopaperikeinottelun lisäksi eläimiinsekaantumisesta, lasten ja vanhusten tappamisesta, sotilasvallankaappauksista ja muun muassa vyötiäisenlihan tarjoamisesta ankkana. Huumori on todella mustaa ja tyyli hillitöntä tykitystä. En ole aikoihin lukenut yhtä hävytöntä, sujuvasti etenevää ja kierroksiaan jatkuvasti lisäävää kirjaa.

Myös kirjan suomennos on joitakin huolimattomuusvirheitä lukuun ottamatta varsin mukiinmenevä.

Suosittelen kirjaa mustan huumorin ystäville. Asimovin tuotannon tunteminen ei ole lukijalle välttämätöntä, mutta jonkinlaiset perustiedot Asimovin robottikonseptista ovat suotavia. Kirjan lukenut perheenjäsen totesi, ettei Asimovin tuotannon lukeminen välittömästi Tik-Tokin jälkeen ole suositeltavaa, ellei halua kokea tahattoman komiikan hetkiä.

Aristokraatit: Vaarallinen vastustaja

Eno-vainaan jäämistöstä pelastettu sarjakuvan irvikuva oli meillä vessalukemisena usean viikon ajan, mikä kertonee karua kieltään teoksen tasosta. Sarjakuvassa seikkailee joukko knallipäisiä englantilaisia "herrasmiehiä" sekä yksi punapäinen hieman bimbolta vaikuttava nainen. Joukkoa ei esitellä sarjakuvassa tarkemmin, mutta he näyttäisivät olevan jonkinlaisia freelance- tai hyväntekeväisyysagentteja, jotka taistelevat rikollisia ja muita sellaisia vastaan. Tässä albumissa kohteena on mafia.

Ovela mafioso

Vaikka päähenkilöitä ei esitelläkään, sarjakuvassa käytetään paljon ruutuja mafian ja pankkiautomaatin selittämiseen. Piirrosjälki on karmeaa, suomennos huono, ja puhekuplat on kirjoitettu isoilla kirjaimilla. Lisäksi osa sivuista on painettu kahteen kertaan. Juoni on niin hölmö, että on vaikea sanoa, puuttuuko albumista lisäksi sivuja.

Hämäävät valeasut

Suosittelen sarjakuvaa masokisteille, joilla on paljon aikaa istua pöntöllä.

Teknologian hyötykäyttöä

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Andrzej Sapkowski: The Last Wish

The Witcher -kirjasarjan aloittava teos oli positiivinen yllätys. Romaani muodostuu yksittäisistä hieman pulp-henkisistä fantasiatarinoista sekä tarinoita yhteen sitovasta kehyskertomuksesta. Vaikka osa tarinoista on varsin kevyttä, jopa humoristista luettavaa, kirjailija on saanut mukaan syvyyttä ja jopa traagisuutta.

Pidän kovasti kirjailijan tavasta hyödyntää ja tulkita uudelleen kansanperinnettä, satuja, mytologioita ja jo olemassa olevaa fantasiakirjallisuutta. Oli hauskaa bongailla myös lapsuudesta tuttuja itäeurooppalaisia otuksia ja juonikuvioita. Erityisen paljon pidin luvusta The Lesser Evil: lähes kokonaan dialogin avulla rakennettu tarina avaa kiehtovalla tavalla tuttua satua ja syvenee alun suoranaisesta vitsikkyydestä synkäksi ja kohtalokkaan kauaskantoiseksi verenvuodatukseksi.

Kirjan englanninnos ei mielestäni ollut erityisen hyvä, ja jatkossa taidan kokeilla suomennosta.