Hendrik Relve: Puiden juurilla – Puut ja pensaat luonnossa ja kansanperinteessä

Puiden juurilla on yksi parhaita viime aikoina lukemiani tietokirjoja, ja suosittelenkin sitä lämpimästi kaikille luonnon ja etenkin puiden ystäville. Kirjassa on esitelty Suomessa luonnonvaraisina kasvavat puut ja pensaat subjektiivisessa tärkeysjärjestyksessä. Kirjoittaja käsittelee puiden nimien etymologiaa sekä tarkastelee puita ekologisesta, kansatieteellisestä, folkloristisesta sekä teollisuuden näkökulmasta. Ilahduttavan monitieteisyyden lisäksi kirjassa on paljon myös tekijän omiin kokemuksiin perustuvaa tietoa.

Luvut ovat sopivan lyhyitä, kansantajuisia ja hauskasti kirjoitettuja. Niissä on kuitenkin riittävästi myös asiaa. Tekstistä paistaa kirjoittajan suuri innostus ja kiinnostus käsillä olevaan aiheeseen.

Kirjan huonoina puolina pidän tunnistusohjeiden ylimalkaisuutta, suhteellisen vähäistä kuvitusta sekä mielestäni turhan kritiikittömästi jaeltuja lääkintäneuvoja. Toivottavasti esimerkiksi kukaan sydänvaivainen ei lähde itse keittelemään sydäntä elvyttäviä lääkkeitä kirjan ohjeiden mukaan.

Puutteista huolimatta kuitenkin pidän kirjaa erinomaisena luettavana. Tämän voisin hankkia omaankin hyllyyni.

Mummilan aarteita

Perheemme kävi pyhinä mummilassa. Äidilläni on kunnioitettava kokoelma sekä uusia että vanhoja kirjoja. Tällä kertaa ihmettelimme Isänmaallisessa lukukirjassa ilmestynyttä Topeliuksen kuvausta Suomen luonnosta:

On melkoinen saavutus saada samaan kappaleeseen sekä Afrodite että piehtaroiva mursu. Tätäkin hämmästyttävämpi oli kuitenkin vanhasta laulukirjasta löytynyt kissa ja lintu -aiheinen laulu:

Äitini haluaa korostaa, että he eivät koskaan koulussa laulaneet tätä laulua.

Mainos

Pussinäätä vaikuttaa nykyään myös luontoblogin puolella. Käykääpä mulkaisemassa!

Tietopalvelu yleisissä kirjastoissa

Kuten lukijoilleni ehkä on selvinnyt, pidän tietopalvelua erityisen tärkeänä osana yleisten kirjastojen toimintaa. Mitä tietopalvelu oikeastaan sisältää?

Tällä hetkellä ainakin omassa kirjastossani pyritään vastaamaan asiakkaiden kysymyksiin kirjaston fyysisten ja sähköisten aineistojen sekä Internetin avulla. Jos vastausta ei löydy niistä, asiakas ohjataan eteenpäin esimerkiksi museoon tai arkistoon. Tietopalvelussa käytetään niitä aineistoja, joihin on mahdollista päästä käsiksi joko tietokoneen välityksellä tai kävelemällä esimerkiksi hyllyn ääreen. Kirjaston toimintakulttuuriin ei yleensä kuulu puhelimella soitteleminen talon ulkopuolelle, esimerkiksi museoihin. Käytännössä myös kirjaston hankkimien tietokantojen, esimerkiksi artikkelitietokantojen, käyttäminen jää vähemmälle, ja jos relevanttia tietoa potentiaalisesti sisältävä kirja sijaitsee esimerkiksi varastossa, sitä ei useinkaan ole mahdollista lähteä hakemaan. Syynä on monesti kiire (useimmiten asiakkaan, mutta joskus myös työntekijän) tai tietokantojen tapauksessa myös osaamisen puute. Harvoin tarvittuja tietokantoja ei välttämättä tule opeteltua käyttämään, eikä niitä ehkä tule edes mieleen tarjota asiakkaalle.

Toivoisin itse, että tietopalvelua olisi mahdollista kehittää siten, että asiakas voisi kysyä kirjastosta periaatteessa mitä tahansa. Resursseja pitäisi kohdentaa ja toimintakulttuuria muuttaa siten, että esimerkiksi yhteistyö muiden kulttuurilaitosten kanssa tulisi luontevammaksi.

On kuitenkin joitain kysymyksiä, joihin kirjaston tietopalvelussa olevan työntekijän ei mielestäni kuulu vastata. Tässä on oma listani:

Kirjaston henkilökunta pyrkii huolehtimaan siitä, että tarjottu tieto on paikkansapitävää. Viime kädessä tulkinta- ja soveltamisvastuu on kuitenkin asiakkaalla. Toisin sanoen tietopalvelu ohjaa asiakkaan etsityn tiedon äärelle, mutta ei ryhdy ottamaan kantaa tiedon oikeellisuuteen tai esimerkiksi siihen, kumpi kahdesta vastakkaisesta näkemyksestä on oikeampi.

Kirjastohenkilökunta ei diagnosoi sairauksia tai anna terveys-, laki- tai raha-aiheista neuvontaa. Henkilökunta ei auta asiakasta käyttämään nettipankkia tai täyttämään Kelan lomakkeita.

Henkilökunta ei tee kenenkään koulutöitä. Henkilökunta ei myöskään hanki esimerkiksi kanditutkielman tekijöille viitelistoja tutkimuskirjallisuudesta, koska lähteiden hankinta on osa opiskelijan suorittamaa tutkintoa.

Henkilökunta ei opasta teknisten laitteiden käytössä (poislukien kirjaston mikrofilmilaitteet, sähkökirjojen lukulaitteet, kirjaston tietokannat tai vastaavat). Kirjaston tehtävä ei ole auttaa asiakasta esimerkiksi puhelimen tai moottorisahan käyttöönotossa.

Kirjasto ei tee suuritöisiä kaupalliseen toimintaan liittyviä rutiinitiedonhakuja, esimerkiksi etsi asiakkaalle hotellia netistä tai keltaisia saappaita nettikaupasta.

Tuleeko lukijoille mieleen muita asioita, jotka kuuluvat tai eivät kuulu yleisten kirjastojen tietopalveluun? Millaista tietopalvelua sinä haluaisit saada tai antaa?

Stephen R. Donaldson: Berek Puolikäden paluu

Emännöin jo marraskuussa alkanutta Facebook-lukupiiriä, jonka tavoitteena oli suorittaa Donaldsonin klassikkopökäle yhden luvun viikkovauhtia. Kukaan osallistujista ei pysynyt tavoiteaikataulussa: useimmat hyytyivät jo ensimmäisiin lukuihin, kun taas yksi luki koko kirjan jo viime vuoden puolella. Ainoastaan allekirjoittanut sekä yksi urhoollinen onnistuivat kahlaamaan kirjan läpi aikataulussa ainoastaan hieman spurtaten viimeisissä luvuissa.

Donaldsonin teos on niin huono ja vastenmielinen, että todella huonon kirjallisuuden ystäville voin luvata sen tarjoavan jopa orgastisia nautintoja. Teoksen iljettävyys on niin sanoinkuvaamatonta ja omissa sfääreissään liikkuvaa, etten edes yritä tarjota siitä yksityiskohtaista analyysia. Tässä on kuitenkin joitakin pointteja:

Päähenkilö. Thomas Covenant on paitsi spitaalinen ja raiskaaja, kirjallisuushistorian ärsyttävin itsesäälissä rypijä ja oman napansa kaivelija. Lukijan on mahdotonta samastua häneen, vaikka kirjailija yrittääkin uupumatta kuvailla hänen mielenliikkeitään. Covenantin suurin saavutus kirjassa on olla saamatta aikaan yhtään mitään järkevää.

Kieliasu. Kirja on kuulemma melko käsittämätön jo alkukielellä, mutta suomennos kyllä nostaa panoksia. Pentti Isomursun tavoitteena lienee ollut Kersti Juvan Taru sormusten herrasta -tyylinen ratkaisu, jossa nimet ja fantasiamaailman erikoistermit suomennetaan. Lopputulos vaikuttaa arkaaisen misogynistin kännisiltä jorinoilta. Teksti on täynnä kummallisia sanoja, yllättäviä puhekielisyyksiä ja kielioppivirheitä. Naisiin viitataan pääsääntöisesti pronominilla ”se”, mihin ei ole alkutekstin perusteella syytä. Kirjassa on paljon hölmöjä lauseita, esimerkiksi ”Ummikon väritön jaanaus ei särähtänytkään” ja ”Liekkien läpi kantautui pauhu kuin lauma verisiä jalkoja olisi kiitänyt puhtaalla nurmella”.

Fantasiakliseet. Kirjassa on elementtejä, jotka ovat kuin suoraan plagioituja Tolkienilta. Sormus; vanha vaarallinen metsä; älykkäät superhevoset; eksyttävissä luolissa asuvat örvätit. Fantasiamaailma on yhtä aikaa kliseinen ja kuitenkin jotenkin kammottavalla tavalla väärä.

Yleinen hölmöys. Esimerkiksi Verikaarti, jotka ovat sellaisia supersotilaita, että eivät tarvitse edes aseita. Paitsi kohdatessaan lentävän griipin, johon kukaan ei aseitta ylety.

Donaldsonin kirjalle on ilmestynyt myös jatko-osia. Lukupiirimme ei aio jatkaa niiden parissa.

Tapahtumatuotannon organisointi yleisissä kirjastoissa

Kirjoitin aiemmin tietopalvelun merkityksestä siinä, millaiset ovat yleisten kirjastojen edellytykset selviytyä kirjastoalan nykyisestä kriisistä. Mainitsin myös tapahtumatuotannon ja toiveeni, että se organisoitaisiin kirjastoissa nykyistä paremmin.

Käyttääkseni Napoleonin aikaista meriteknistä vertausta, jos kirjastoala on vuodon saanut laiva, tapahtumatuotanto on sitä, että miehistö ja matkustajat äyskäröivät kuka milläkin sangolla tai pullonkorkilla. Tietopalvelua taas edustaa se, että puuseppä riuskoine apureineen sukeltaa veden vallassa olevaan ruumaan ja korjaa vuodon. Suurin osa kirjaston henkilökunnasta on saanut tietopalvelualan koulutuksen, ja tietopalvelua on mahdollista tehdä osaavasti ja kustannustehokkaasti. Tapahtumista sen sijaan vastaavat usein henkilöt, joilla ei ole minkäänlaista alan koulutusta ja tuskin relevanttia kokemustakaan. Seurauksena on toisinaan melkoista sekoilua.

Mielestäni kirjastoissa tarvitaan tapahtumatuotantoa. Tapahtumat elävöittävät kirjastoa ja houkuttelevat uusia asiakkaita. Ne ovat myös luonteva tapa esitellä kirjaston aineistoja ja tehdä yhteistyötä muiden kulttuurilaitosten kanssa. Mutta miten tapahtumatuotanto oikein pitäisi järjestää, jotta lopputulos on paras mahdollinen?

Oma ehdotukseni on, että ainakin isoihin kirjastoihin ja kirjastokimppoihin pitäisi palkata tapahtumakoordinaattori, jolla olisi päävastuu tapahtumien järjestämisestä. Koordinaattorilla ei välttämättä tarvitsisi olla kirjastoalan koulutusta, mutta hänellä pitäisi olla hyvä tapahtuma-alan koulutus ja työkokemus. Lisäksi hänellä pitäisi olla todella vankkaa osaamista sisäisessä viestinnässä. Koordinaattorin tehtävänä olisi hallinnoida tapahtumatuotantoa: hyväksyä sekä sisäiset että ulkoiset tapahtumaehdotukset, huolehtia, ettei tule päällekkäisyyksiä, tiedottaa tapahtuma-asioista sekä talon sisällä että ulospäin yhdessä mahdollisen viestintäyksikön kanssa sekä toimia tapahtuma-asioissa muun henkilökunnan esimiehenä. Koordinaattorin tehtävänä olisi myös kirjaston johtajan kanssa huolehtia siitä, että tapahtumien sisältö vastaa kirjaston strategisia tavoitteita. Koordinaattorin tärkeimpiä tehtäviä mielestäni olisivat sisäinen tiedotus sekä päätösten teko erilaisissa tapahtumatuotantoon liittyvissä käytännön kysymyksissä.

Koordinaattorin palkkaaminen toki maksaa, mutta toisaalta saavutettaisiin säästöjä, kun toiminta olisi tehokkaampaa ja ammattimaisempaa. Ennen kaikkea epätietoisuuteen ja huonoon tiedonkulkuun liittyvät ongelmat vähenisivät. Toimintaa pystyttäisiin suunnittelemaan hyvissä ajoin, kun kaikki faktat olisivat tiedossa. Lopputuloksena olisivat paremmin toteutetut tapahtumat ja vähemmän stressaantunut henkilökunta.

Tolkien-adaptaatiot

Taru sormusten herrasta on ikisuosikkini, jonka lienen lukenut ensimmäistä kertaa noin 8-vuotiaana. Tämän kirjoituksen aiheena ei kuitenkaan ole Tolkienin teosten hyvyys, vaan niistä tehdyt adaptaatiot.

Ensimmäinen näkemäni Tolkien-adaptaatio oli Ryhmäteatterin Taru sormusten herrasta -näytelmä, jota esitettiin Suomenlinnassa vuonna 1988. Esitys poikkesi jonkin verran visiostani, mutta teki kyllä vaikutuksen. Erityisen mieleenpainuvia olivat narukalsareissaan Klonkkua esittänyt Kari Väänänen sekä tauolla limua juonut Gandalf. Myöhemmin näytelmän lauluista julkaistiin myös CD, jonka jazzahtava Klonkku-laulu on suuri suosikkini ja toimi meillä välillä myös vauvan nukuttamisessa – tosin ei Väänäsen, vaan äidin laulamana.

Seuraavaksi näin televisiosta Ralph Bakshin ohjaaman animaatioelokuvan vuodelta 1978. En keksi elokuvasta oikeastaan mitään hyvää sanottavaa. Se oli mielestäni kertakaikkisen huono. Etenkin Klonkku ja Puuparta olivat erityisen epäonnistuneita. Myös tarinan loppuminen kesken oli melkoinen pohjanoteeraus.

Bakshin teoksen kunniaksi on kuitenkin sanottava, ettei se ollut aivan niin nolottavan kiemurruttava kuin Timo Torikan ohjaama suomalainen televisiosarja Hobitit (1993). Sarja alkaa jotenkin siedettävästi, mutta viimeiset jaksot parimetrisellä Tuomiovuorella pikkukalsareissaan hilluvine Väänäs-klonkkuineen olivat teini-ikäiselle liikaa.

Kun Peter Jackson ilmoitti ohjaavansa kolme Taru sormusten herrasta -elokuvaa, odotukseni eivät olleet korkealla. Sormuksen ritarit (2001) olikin positiivinen yllätys. Elokuvan juoni painottui liikaa toimintaan, mutta pidin näyttelijävalinnoista, lavasteista ja rekvisiitasta. Kaksi seuraavaa elokuvaa ei ollut mielestäni yhtä hyviä, mutta niissäkin oli hetkensä: pidin Kahden tornin (2002) musiikeista etenkin Rohanin osalta, ja Kuninkaan paluun (2003) rohanilaisten ratsastus taisteluun nostattaa edelleen kylmiä väreitä. Elokuvien pidennetyt versiot olivat keskeinen syy sille, että suostuin aikoinaan DVD-soittimen hankintaan. Gradua tehdessäni minulla oli itseni kanssa sellainen diili, että jos olin päivän aikana saanut kirjoitettua kaksi sivua, sain loppupäivän katsoa Sormusten herran making of -dokumentteja. Dokumentteja voikin mielestäni melkein sanoa DVD-julkaisujen parhaaksi anniksi.

Näytellystä Hobitti-elokuvasta huhuttiin pitkään, mutta se toteutui vasta vuonna 2012. Sitä ennen pääsin näkemään todella hämmentävän 1960-luvun Hobitti-aiheisen pökäyksen. Peter Jacksonin ensimmäinen Hobitti-elokuva ei mielestäni ollut odotuksen väärtti: elokuva oli vähän kuin Jacksonin TSR-filmit, mutta köyhempi, väsyneempi ja intohimottomampi. Tykkäsin kyllä joistakin jutuista, esimerkiksi pupureestä ja Klonkusta, joka oli todella hyvin toteutettu.

Näkemistäni Tolkien-adaptaatioista suosikkini on Jacksonin Sormuksen ritarit. Seuraavia Hobitti-elokuvia en odota kovinkaan innokkaasti, mutta vanhana fanina joutunen nekin katsomaan. Jännityksellä odotan, mitä elokuvantekijät keksivät filmata seuraavaksi. Silmarillionin? Vai onko kenties luvassa kolmen elokuvan sarja Maamiehestä ja lohikäärmeestä?