Jen Campbell: Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa

Kirjakaupassa työskennellyt kirjailija on kerännyt omituisia kysymyksiä, joita asiakkaat ovat esittäneet. Monet kysymyksistä ovat tuttuja myös kirjastossa työskentelevälle ja aiheuttivat naurun rätkätystä ainakin allekirjoittaneessa. Esimerkiksi tämä ikiklassikko:

Asiakas: Luin erään kirjan 60-luvulla. En muista kirjailijaa enkä kirjan nimeä. Mutta kirja oli vihreä ja se sai minut nauramaan. Tiedättekö, mistä kirjasta puhun?

Vaikka kirjassa hieman naureskellaankin asiakkaiden kustannuksella, perusasenne on kuitenkin positiivinen. Pidin myös kirjan hauskasta piirroskuvituksesta. Juttujen hauskuus ehkä hieman laimenee loppua kohti, mutta suosittelen kirjaa siitä huolimatta erittäin lämpimästi vertaistueksi kaikille kirja-alalla työskenteleville asiakaspalvelijoille.

Fantasiakuvittajia

Käydessäni viime syksynä Turun kirjamessuilla katseeni sattui osumaan niin poikkeuksellisen rumaan kirjankanteen, että jouduin erikseen tarkistamaan, mistä teoksesta oikein oli kyse. Olin hiukan järkyttynyt huomatessani, että kansi oli arvostetun, tuotteliaan ja kokeneen Petri Hiltusen tuotantoa.

Tekisi mieli väittää, että osaisin itse piirtää paremman.

Ei sillä, että itse olisin mikään suuri Hiltusen fani. Mielestäni hänen viivansa on aika tönkköä, eikä hän ole erityisemmin kehittynyt taiteilijana pitkän uransa aikana. Enkä kyllä kauheasti pidä George R. R. Martinin kirjoistakaan, joten sitä vaaraa ei ole, että joutuisin esimerkiksi katselemaan tätä kirjankantta kotona.

Tapaus sai minut kuitenkin pohtimaan, että jos varsin tunnettu Hiltunen ei kelpaa minulle, niin kuka tai ketkä sitten ovat mielestäni hyviä fantasiakuvittajia. Hyviä suomalaisia fantasiakuvittajia (tai kuvittajia ylipäätään) ei ole ihan helppo keksiä, koska yleensähän kirjoja ei nykyaikana kuviteta. Ensimmäisenä mieleeni tulikin 1900-luvun alkupuoliskolla elänyt Rudolf Koivu, jonka kuvitukset varsinkin Raul Roineen satuihin ovat mielestäni erinomaisia.

Toinen suomalainen fantasiakuvittaja, jonka teoksia todella ihailen, on Riikka Auvinen. En tiedä, onko hän kuvittanut muita fantasiatarinoita kuin omaansa, mutta jos ei ole, hänen kyllä pitäisi. Auvinen vaikuttaisi olevan teknisesti loistava vesivärimaalari, jonka kuvien kompositio, tunnelmat ja aiheet ovat vertaansa vailla.

Ulkomaisista fantasiakuvittajista suosikkini on upea, suurenmoinen Todd Lockwood, joka on onnistunut kuvituksillaan tekemään jopa muuten ylenkatsomastani Drizzt Do'Urdenista jollain tavalla vakuuttavan hahmon.

Edellä mainittuja taiteilijoita yhdistää tunnelmallisuus, hyvä anatomian tuntemus, erinomaiset kompositiot, taitava värien käyttö ja tekninen taitavuus.

Olisi mukavaa, jos kirjoja nykyään kuvitettaisiin hieman enemmän, ja jos asialla olisivat Auvisen ja Lockwoodin kaltaiset mestarit.

Joe Abercrombie: Red Country

Olen suuri Joe Abercrombien ihailija. Parhaimmillaan hänen kirjoissaan yhdistyvät nerokkaalla tavalla pulp-henkinen toiminta ja syvällinen ihmisluonteen tuntemus, kliseiden tuore uudelleentulkinta ja lukijan genreodotuksilla leikittely.

Tämän ylistyslausunnon jälkeen joudun toteamaan, että Red Country herätti minussa ristiriitaisia tunteita. Abercrombie on päätynyt haastavaan genreratkaisuun, fantasian ja länkkärin sekametelisoppaan, josta hänen kaltaisensa cross-overtaiturin kuitenkin luulisi selviytyvän kunnialla. Lopputulos ei ole varsinaisesti huono, paikoitellen kirjassa on suorastaan hyytävän toimivia kohtauksia, mutta välillä sen lukeminen on kuin maailman kuluneimman ja väsyneimmän lännenelokuvan käsikirjoituksen plaraamista. Pahimmillaan länkkärikliseet vaikuttavat päälle liimatun kirjoitusharjoitusmaisilta eivätkä tuo tarinaan oikein mitään lisäsisältöä.

Toinen huono puoli kirjassa on siinä kuvatun maailman teknologinen ja kulttuurinen erilaisuus verrattuna esimerkiksi The First Law -trilogiaan. Siinä missä The First Law tuntuisi sijoittuvan esiteolliseen yhteiskuntaan, Red Country on tulitikkuineen ja sängynjousineen selvästi ja vakiintuneesti teollinen. Vaikka aikaa kirjojen välillä onkin kulunut, ja vaikka teknologiseen kehitykseen viitataan Red Countryssa, muutos tuntuu epäuskottavalta.

Kirjassa oli kuitenkin myös hyviä puolia (eihän Abercrombie varmaan täysin huonoa kirjaa pystyisikään kirjoittamaan). Pidin erityisesti kreikkalaista tragediaa myötäilevästä juonikuviosta, jossa henkilöiden omat teot tuovat vääjäämättä tuhon heidän päälleen (kun kerran Abercrombie on kyseessä, lienee syytä tähdentää, ettei tuho koske aivan kaikkia henkilöitä). Lisäksi löysin kirjasta uuden lempilainauksen: ”Some men, especially young ones, are fixed on taking offence at everything, from a rain shower to a fallen tree. From that offence they can fashion an excuse for any folly and any outrage.”