Sensuurista, sananvapaudesta ja syrjinnästä

Kirjasto instituutiona ei saa harjoittaa syrjintää, sensuuria tai sananvapauden rajoittamista. Tämä periaate perustuu lakiin.

Kirjastolain mukaan (2§) ”yleisten kirjastojen kirjasto- ja tietopalvelujen tavoitteena on edistää väestön yhtäläisiä mahdollisuuksia sivistykseen, kirjallisuuden ja taiteen harrastukseen, jatkuvaan tietojen, taitojen ja kansalaisvalmiuksien kehittämiseen, kansainvälistymiseen sekä elinikäiseen oppimiseen.” Perustuslain mukaan (6§) ”ketään ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa eri asemaan sukupuolen, iän, alkuperän, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella.” Lisäksi (12§) ”jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.” Perustuslaissa todetaan myös, että (2§) ”Kaikessa julkisessa toiminnassa on noudatettava tarkoin lakia.”

Kirjastoalalla on myös eettiset ohjeet. Niissä todetaan muun muassa seuraavaa (kohdat 7 ja 8): ”Kehitämme kokoelmia ja tarjoamme palveluita ammatillisin perustein, emme poliittisten, moraalisten, uskonnollisten tai henkilökohtaisten mieltymystemme perusteella. Ammattitaitomme sekä kirjastojen aineistot ja palvelut ovat kaikkien ulottuvilla katsomatta ikään, uskontoon, sosiaaliseen asemaan, rotuun tai muuhun ulkoiseen tekijään.”

Entä kirjaston työntekijät tai kirjastoalan opiskelijat? Pitäisikö heidän noudattaa näitä ohjeita ja lakeja myös työajan ulkopuolella? Mielestäni on ymmärrettävää, että ihmisen työrooli on usein erilainen kuin hänen vapaa-ajan roolinsa. Itse ainakin koen vaikuttavani asiakaspalvelutilanteessa paljon ihmisystävällisemmältä ja asiallisemmalta kuin esimerkiksi kotona.

Olen kuitenkin sitä mieltä, ettei alalla toimivien ihmisten työrooli saisi olla kovin olennaisessa ristiriidassa heidän vapaa-ajan roolinsa kanssa. Muuten joudutaan samanlaisen uskottavuusongelman eteen kuin esimerkiksi näpistelevän poliisin tai juopon raittiuspastorin tapauksessa. Toisin sanoen kirjastoalan työntekijä ei mielestäni kovin mielellään saisi syrjiä, sensuroida tai rajoittaa sananvapautta vapaa-ajallaankaan; muuten työntekijän ammatillinen uskottavuus vaarantuu.

Kirjastoalalla ei mielestäni käydä eettisistä periaatteista kovin vilkasta keskustelua. Välillä tuntuu, että sinänsä innostavan tarmokas ja inspiroiva Heikki Poroila joutuu keskustelemaan lähinnä itsekseen. Toivoisinkin alalle lisää asiallista keskustelua kirjastoalan eettisistä periaatteista, ja erityisen lämpimästi toivotan alan opiskelijat tervetulleiksi tähän asialliseen keskusteluun.

Vähemmän selkeä ilmestys

 

 

Torvia, lamppuja ja ratsumiehiä! Eihän tästä tajua mitään!

Hei, mutta meillähän on Ilmestyskirjan selitys!

Öö, olisikohan kellään Ilmestyskirjan selityksen selitystä...

(Älkää peljästykö. Pussinäädän kirjablogi ei aio muuttaa nimeään Pussinäädän Raamattublogiksi. Oikeaa kirja-asiaa tulee taas, kunhan ehdin lukea.)

Päivän sana

Hesekielin kirjaa lukiessani tulin muistelleeksi muita Vanhan Testamentin hauskuuksia. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan seuraavaa (9:20-25):

"Nooa ryhtyi viljelemään maata ja istutti ensimmäisen viinitarhan. Mutta kun hän joi viiniä, hän juopui ja jäi alastomana makaamaan telttaansa. Haam, Kanaanin isä, näki isänsä alastomuuden ja kertoi siitä ulkona molemmille veljilleen. Silloin Seem ja Jafet ottivat viitan, levittivät sen harteilleen, menivät sisään selkä edellä ja peittivät isänsä alastomuuden. Heidän kasvonsa olivat poispäin, eivätkä he nähneet isäänsä alastomana. Kun Nooa selvisi juopumuksestaan ja sai kuulla, mitä hänen nuorin poikansa oli hänelle tehnyt, hän sanoi: -- Kirottu olkoon Kanaan, tulkoon hänestä veljiensä orjienkin orja."

Tämä herättää monia kysymyksiä, nimittäin:

1) Kannattaako ryypätä niin paljon, että sammuu munasillaan

2) Jos näin pääsee käymään, kannattaako suuttua, jos oma poika sattuu näkemään

3) Ja vaikka suuttuisikin, miksi kirota pojanpoika eikä poikaa?

Hesekielin kirja

Perheenjäsen kertoi, että Hesekielin kirjan ensimmäisen luvun lukeminen on juutalaisessa seurakunnassa kielletty alle 30-vuotiailta. Olen toki lukenut kirjan joskus aikaisemminkin, mutta koska ainoa Hesekielistä mieleen tuleva asia oli Laulavan salapoliisin unohtumaton Dry Bones -biisi, päätin uudistaa tuttavuuteni tähän merkittävään profeettaan.

Hesekielin kirja liittyy israelilaisten pakkosiirtolaisuuteen 500-luvulla eKr. ja se koostuu pääasiassa kolmesta aiheesta: ennustuksista israelilaisia vastaan, ennustuksista muita kansoja vastaan sekä ohjeista temppelin rakentamiseksi ja maan jakamiseksi Israelin heimojen kesken. Kirjan ensimmäinen luku on todella hämmentävä kuvaus Herran kirkkaudesta, joka ilmenee jonkinlaisen hohtavan härvelin muodossa. En voi väittää ymmärtäneeni siitä yhtään mitään. Kirjassa on myös muita vaikuttavia ja hupaisia kohtia. Herra esimerkiksi käskee kirjan alkupuolella Hesekieliä paistamaan leipänsä ihmislannassa, mutta kun tämä kauhistelee moista ajatusta, Hän armahtaa profeettaa ja antaa luvan käyttää karjanlantaa. Myös piiritetyn Jerusalemin pienoismallin rakentaminen muun muassa savitiilestä ja leivinpellistä herätti minussa hilpeyttä.

Kirjan vaikuttavin osuus oli mielestäni Jerusalemin vertaaminen uskottomaan vaimoon (luku 16), jossa on todellista tunteen paloa ja paatosta. Myös luku 23 teki vaikutuksen symboliikallaan, jossa seksuaalista rietastelua käytetään Jumalasta vieraantumisen ja epäjumalien palvomisen vertauksena. Mistä puheen ollen: kirjassa mainitaan peräti kahdesti, että egyptiläisillä on isot vehkeet (16:26 ja 23:20) – lieneekö profeetalla ollut asiasta enemmänkin kokemusta?

Kirja ei herättänyt minussa hartaita tuntemuksia vaan lähinnä ihmetystä sen johdosta, että tällaistakin kamaa on Raamattuun sisällytetty.

Robert van Gulik: Kaulanauha ja kalebassi

Poo-yangin piirituomari Dee jatkaa seikkailujaan tässä melko perinteisessä, mutta eksoottisesti muinaiseen Kiinaan sijoittuvassa dekkarissa. Kirja oli ehkä hiukan väsähtäneempi kuin aiemmin lukemani Kummitusluostari; plussaa tulee kuitenkin toimintakohtauksista, kiinalaisen kulttuurin kuvauksesta ja kirjailijan itse tekemästä kuvituksesta. Suosittelen van Gulikin kirjoja kevyiden dekkareiden ystäville ja muinaisesta Kiinasta kiinnostuneille.

Scott Lynch: Red Seas under Red Skies

Locke Lamoran valheiden jatko-osa on mukaansatempaava ja menevä seikkailuromaani, jonka käänteisiin jää helposti koukkuun. Pidän kovasti Lynchin luomasta high-tech-fantasiamaailmasta, jossa miehet ja naiset ovat ilmeisen tasa-arvoisessa asemassa ja jossa eri kaupunkivaltioilla on omat tunnistettavat ominaispiirteensä.

Kirjassa on kuitenkin myös huonoja puolia, jotka lähestulkoon pilaavat sen. Typerin niistä on Lynchin käsittämätön ja älytön valinta käyttää ”therinin” kielessä olemassa olevia romaanisten kielten sanoja. Toisinaan sanat eivät suoranaisesti tarkoita sitä, mihin ne viittaavat (esimerkiksi kylän nimi Salon Corbeau), mutta välillä ne tarkoittavat kohdettaan lähes suoraan (esimerkiksi juhlan nimi Festa Iono tai ’pientä’ tarkoittava péti). En kerta kaikkiaan kykene ymmärtämään, miksi kirjailija on päätynyt tällaiseen huolimattomaan, halpahintaiseen ja lukijan kärsivällisyyttä koettelevaan ratkaisuun. Myös kirjassa esitellyt kansat muistuttavat mielestäni liikaa olemassa olevia kansoja: vadranit pohjoiseurooppalaisia, therinit eteläeurooppalaisia, ja löytyypä kirjasta ääri-islamistienkin vastine.

Suosittelen kirjaa erityisesti vauhdikkaiden fantasiaromaanien ystäville, jotka eivät ole turhantarkkoja yksityiskohdista. Myös latinan ja romaanisten kielten osaamattomuus sekä tietämättömyys historiasta, kansatieteestä ja maantieteestä lienevät eduksi.

Turun kirjamessut

Kaksi vapaalippua ja lapsenvahti mahdollistivat pussinäädälle puolisoineen romanttisen laatuajan vieton kirjamessuilla. Vain me kaksi ja...

Kirjoja!

Lisää kirjoja!

 Kirjoja ja ihmisiä!

Kirjoja ja Sauli Niinistö!

Messujen tarjonta ei mielestäni ollut mitenkään huikaiseva, mutta tulipahan käytyä.

Synnytys- ja lastenhoito-oppaat

Jälkipolven lähestyessä vuoden ikää on aika lausua sananen lukuisista lukemistani synnytys-, lastenhoito- ja lastenkasvatusoppaista. Kun oman lapsen syntyessä kokemusta lapsenhoidosta ei ole yhtään, tietoa on saatava jostain, vaikka sitten kirjoista.

Valitettavasti joudun toteamaan, että suurin osa alan kirjallisuudesta näyttää olevan mitä hirvittävintä roskaa. Erityisesti synnytysoppaat ovat kokemukseni perusteella hyödyttömiä, jopa naurettavia. Ensisynnyttäjille suosittelenkin mieluummin äitiysblogien synnytyskertomusten lukemista: toisin kuin kirjoista, joissa tunnutaan käsittelevän pelkästään jonkinlaista abstraktia ihannesynnytystä, niistä on mahdollista saada realistinen kuva siitä, mitä siellä synnytyksessä ihan oikeasti tapahtuu.

Lastenhoito-oppaat ovat hiukan parempia, mutta niistäkin löytyy virheellistä tietoa, hyödyttömiä ohjeita ja ennen kaikkea typerää ehdottomuutta. Ehdottomuus vallitsee sekä valtavirtaa että marginaalia edustavissa oppaissa. Opaskirjojen mukaan lasta tulee kantaa liinassa mahdollisimman paljon tai muuten hänen emotionaalinen kehityksensä häiriintyy (omani ei ole suostunut olemaan liinassa kuin lyhyitä aikoja, ja kirjojen väitteistä huolimatta liinassa kantaminen on raskasta). Niiden mukaan kestovaippa on aina ja kaikkialla terveellisempi kuin kertakäyttövaippa (meillä ne falskasivat, hiersivät ja aiheuttivat punoitusta). Kirjoissa sanotaan, että sormiruokailu on luonnollisempi ja lapselle sopivampi ruokintatapa kuin soseiden syöttäminen (meidän lapsemme ei edelleenkään suostu laittamaan ruokaa itse suuhunsa, vaikka sitä on treenattu monta kuukautta). Opaskirjojen mukaan lasta ei saa nukuttaa rinnalle, koska sitten hän ei opi koskaan nukahtamaan mitenkään muuten (kyllä muuten oppii, eikä se ole edes vaikeaa). Oppaissa käsketään olemaan ehdottoman johdonmukainen käskyissä, kielloissa, kehumisessa ja torumisessa, tai lapsesta kasvaa hämmentynyt häirikkö (onko oikeasti olemassa ihmistä, joka pystyy täydelliseen johdonmukaisuuteen?)

Parhaat lastenhoito-ohjeeni olen saanut jostain muualta kuin kirjoista. Ne ovat tässä:

- Kuuntele lasta.

- Tee sillä tavalla, mikä itsestä tuntuu hyvältä

Kuten sanottu, suurin osa alan kirjoista on aika huonoja. Nostan kuitenkin esille kolme mielestäni lukemisen arvoista teosta. En suosittele noudattamaan niiden ohjeita kirjaimellisesti, mutta mielestäni näissä kolmessa kirjassa on ensimmäistä lastaan odottavalle hyödyllistä tietoa.

Jane Chumbley: Breastfeeding. Nursing Your Baby and Introducing Bottles. Käytännöllinen opas imetykseen. Kirjan lukeminen tosin ei juurikaan auttanut minua, kun itse aloittelin imetystä väsyneenä ja pölähtäneenä. Suosittelenkin kysymään, olisiko lapsivuodeosastolla töissä imetykseen erikoistunutta kätilöä.

Elizabeth Pantley: Pehmeä matka höyhensaarille: hellä tapa saada vauva nukkumaan läpi yön. Kirjan menetelmä on aika käsittämätön, mutta kirjassa on hyödyllistä tietoa vauvan unesta. Ennen kaikkea kirja antaa perheelle luvan hyväksyä se, ettei lapsi välttämättä nuku kovin hyvin, ja se on ihan normaalia.

Gill Rapley: Omin sormin suuhun. Sormiruokailua voimakkaasti propagoiva teos, jossa kuitenkin on hyödyllistä tietoa vauvan syömään oppimisesta. Kannattaa huomata, että kaikki vauvat eivät tosiaankaan suostu syömään itse, vaikka heitä kannustettaisiinkin siihen.